Part 15

Uli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä, jonka lähellä kirkko oli. -- Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi isäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä, miten kauan se siellä pysyy. -- Ei siellä isäntärengit ole sietäneet kauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla; mutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen palvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka häntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki taas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti, niin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi ja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta isäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä. Sitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin; mutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko jäkkä se Jukka.

Jokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille ja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki kehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä kiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!

Ulilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut kuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut tosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja räikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei kai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei jaksa sietää elämäänsä.

Kun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin paistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja valkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut tien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui ihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes astelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin oli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: "Muistatko sinä vielä noita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen viettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että se viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen ääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan oikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet onnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois luota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä tekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan." Niin oli Uli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen, olivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi. Ja nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin heidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen on tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä melkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan Jumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan asemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä muitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä tulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen sydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle silloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen rohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä näillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta kuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein langeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin ruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla ettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu, joka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä tuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin vallassa kuin mitä se yleensä on.

Murkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä haluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään katkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien muidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan oikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!

Noin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut, että missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus esiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä vainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. -- Sillä Uli ei tiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta, omantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse pääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne rupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon pakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan vallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein suvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä peittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja se vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon vapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti ja omantunnon mukaisesti. -- Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää jumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa harjoittaa?

Syötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa kätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen lahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut suuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen luvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan käsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu, miten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta on asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista ja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä laaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut syntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi auringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka näkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin puutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan tiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten partaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen välistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista, näki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan sitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi liekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki vanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon puun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien havujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää. Ja yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle, keinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi ylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui hyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan. Silloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat hedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä halua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta ja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut hänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse. Hän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa, miten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen muistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä uteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia synnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä, salaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja karuna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän esivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan, näki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee ihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten kurjuudella.

Niin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta ja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan ilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli olevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa esivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni jörähti: "Papin töissäkös sinä yhä olet!" -- Vaikkei Uli ollutkaan heikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä kajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut ajamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että tulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos jostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä hökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan. Uli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan kangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla, sanoi toinen, sittenpähän näkisi. --

Karjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä, vanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa yksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset kuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset makailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä hauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle täyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa vain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä se riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian hiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. --

Uli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä ei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän heitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein ajatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt antaa niille vähän myötä.

Päätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt, joilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin aikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian laiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne olivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön ääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin ja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli, mikähän heillä nyt on mielessä? -- Ravintolaan tässä mennään kaikki, vastattiin; Ulin on toikattava. -- Vreneli ei ollut yhtään hyvillään. Hän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä. Jokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi ponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä? -- Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui hän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin. Ja kun Uli ennen lähtöä kysyi: "Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?" niin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain ketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa ovella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: "Varo itseäsi, jos uskot neuvoani!"

Matkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa tungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen toista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että toiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut nähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies sanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut tuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä, pystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat kuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin kanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja kun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo seurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää, kehen Uli on silmänsä iskenyt; -- niin silloin sanoi toinen: hänellä ei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän ole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta jo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä ollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa täällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. --

Niin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli voinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia ja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan tarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy katsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä itse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen parastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa mukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa se vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin hullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen oma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi. -- Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla sellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut muille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi antanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei olisi tiennyt mistään mitään.

Näitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko nämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos jotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän päiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini hänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja oli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä ihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä ne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy, jos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!

Viimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä laillinen aika oli lopussa. -- Siinä ravintolassa näet vielä muistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se sitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti. Voi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin ihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan ryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa, siellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa ja tietävätpä vielä arvonsakin! -- Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat unohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei piittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään ihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi parasta puikkia pankon alle! --

Kun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen kestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi hänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan täydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä Ulin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä vieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka akkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän ei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo näillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen akkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo lähteneet edeltä ja jättävät. --

"No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi silmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa askelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään vai ei! En minä viivy niin viittä minuttia." --

Uli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko sohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen isku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä halolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä pari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun ahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. -- Siellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä helvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä, piruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo tarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se saatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt on piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta tietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat Ulia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se nyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti he puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan: sellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon Uli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he olivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt olla tiilenpäitä lukemassa.

Huomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa kajahti herättäen heitä työhön. -- "Näetkös nyt, eikö elä se koira vielä!" sanoi tallimies lypsäjälle. "Miten pirulla se tuli kotiin?" Ei kukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he olivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut tytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa tapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja juossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi pieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei muuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan alussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi ja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi hätyyttäjille näytetty.

Uli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet kuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. -- Vreneli, joka peloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut Ulin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli nukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja sivumennen sanoi Uli hänelle: "Kiitosta vain, oikeassa olit." Enempää ei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta tytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada viimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein kunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla hänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta sitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein muutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja toinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä sai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta Uli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan. Olivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä aamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja milloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet jälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta korjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän arveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei ihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. -- Eikä kukaan heistä siitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli sittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin kimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian vanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita oli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän äänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat pyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse vahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä onnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja tästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi luottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.

"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi kunnolla, niin kaikki käy hyvin", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut Vreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten palvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää vaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee. Uli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä tietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. "Pitää koettaa", tuumi emäntä, "tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko vain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen."

VIIDESTOISTA LUKU.

Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.

Seuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli lähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan tavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin ja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit puolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei sekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia: Weltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia ja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja. Mutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan tehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan kuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se vain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka hän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa, olivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet: "Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo, miten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!" Ja täällä hänelle sanotaan: "Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha kuin humalaseiväs!" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!