Part 12

Vähän ajan kuluttua istuivat he tuon ystävällisen ravintolan emännän makuutupasessa, kun emäntä ensin oli pyydellyt anteeksi, ettei hänellä ollut sopivampaa tarjota; mutta tänään oli väkeä joka paikka täynnä, hän ei muistanut koskaan nähneensä niin paljoa väkeä markkinoilla. Täällä saisivat he olla ihan rauhassa. Ja mitä saisi heille tarjota? "Tuokaahan ensin yksi kokonainen ja sitten päivällisaikaan jotain syötävää." -- "Mitä Te haluaisitte syödä ja mitä viiniä minun pitäisi tuoda?" -- "Tuohan hyvää ja ruuaksi sitä, mitä on. Mutta lihan tulisi olla pehmeää, minä en mahda enää sille mitään jos ei se ole hyvin keitettyä. Ennen taisin rauskutella vaikka luita, mutta nyt tunnen vanhuuden jo joka jäsentäni raukaisevan." -- "He, serkku", sanoi Johannes, "sitä ei Teistä vielä lainkaan huomaa; ja jos kerran Te vain valitatte, niin mitenkäpä sitten me meikäläiset, joilla ei ole osan hyvyyttä kymmenettä osaakaan siitä mitä Teillä." "Oh, serkkumies, ei se rikkaudesta riipu, sen saan joka päivä kokea, ja juuri siksihän minä tulinkin tänne tänään, puhelemaan vähän sinun kanssasi. -- Sinähän tiedät, että minulla on iso talo ja että minun täytyy pitää paljon väkeä sitä hoitaakseni. Minä ja muori olemme jo vanhoja, emme enää jaksa. Poikani, se tuli liian herraskaiseksi maatöihin Weltschlandissa[15] ja sille täytyi ostaa ravintola; hänestä ei ole muuta hyötyä kuin että tulee vähä väliä tahtomaan rahaa tai muuta mitä on vailla. Tytöstä ei ole mihinkään. Luuli joutuvansa huonommalle osalle kuin veli, jos ei olisi hänkin päässyt Weltschlandiin. Ja nyt se, Jumala paratkoon, on ihan sairaloinen ja kykenemätön raukka, joka pystyy vain neulomaan vähän sukkaa. Arvaat, miten sitten tullaan toimeen koko tuon ihmislauman kanssa, jota täytyy pitää palveluksessa. Yksi laiskottelee siellä, toinen täällä, työtä tekevät vain nimeksi ja maa tulee vuosi vuodelta yhä huonommaksi, talonpito kannattaa enää tuskin ollenkaan ja kustannuksiin menee kaikki, mitä tila tuottaa. Niin, Jumala paratkoon, jos ei minulla olisi vielä vähän rahoja, en jaksaisi enää pitää sellaista taloa, vaikkei sen vertaisia olekaan tusinaakaan koko Bernin puolessa. Luulin saaneeni hyvän isäntärengin ja uskoin kaikki hänen halttuunsa. Se oli minulla yksitoista vuotta ja minä uskoin jo sen haltuun koko talon; niin hyvin osasi se minulle lipikoida. Mutta nyt, annas olla, minkäs minulle teki? Eikös myynyt, tuo lurjus, kuuttakymmentä säkkiä elojani ja mylläri maksoi minulle ainoastaan viidestäkymmenestä; loput ne kelmit jakoivat keskenään; ja niinhän ne olivat tehneet jo monasti. Muudan päivätyöläinen oli minulle sukua ja antoi heidän juonensa viimein ilmi. Hänen sydäntään kalvoi jo liiaksi minun kohtaloni, sanoi hän; sanoi olevan minulle vähän puhumista, mutta kielsi Jumalan nimessä ilmoittamasta, kuka siitä minulle oli kertonut. Ja kaikki ne ovat tuon pelin tienneet eikä kukaan ole siitä minulle puhunut, sillä ne ovat itse aivan samallaisia kaikki. Sen arvaat, missä pulassa minä olen! Mitä minun pitää tehdä? En tahtoisi myydä taloa, vaikka poika kehoittaakin. Voisihan siitä vielä kerran olla hänelle tosihyötyäkin tai ainakin hänen lapsilleen. Vuokraajaa en ottaisi mielelläni. Sitten en saisi enää lainkaan sananvaltaa talossa ja tila menisi ihan hunningolle. Ja usko tai älä, mutta minä en voi kuolla rauhallisena ennenkuin nämä asiat ovat jälleen hyvällä tolalla. Isäni jätti minulle talon hyvässä kunnossa; ja mitenkä minä uskaltaisin mennä hänen eteensä, jos olisin jättänyt hänen antamansa hyvän tavaran jälkeeni huonossa tilassa? Tahtoisin isäntärenkiä, mutta sellaista, että sen päähän ja käsivarsiin voi tosiaan luottaa, sellaista, joka ymmärtää kaikkea ja johon voi uskoa. Mutta se pitäisi saada joltain toiselta seudulta eikä meidän puolelta; sillä kaikki meidän puolelaiset katselevat minua kuin korpit raatoa jo ennenkun olen kuollutkaan. -- Niin minä ajattelin, että ehkäpä sinä voisit paraiten auttaa minua ja hankkia kunnollisen isäntärengin. Ja ihan erityisesti sitä varten minä tulin tänne ja ajattelin, että ehkäpä tapaan sinut. Palkasta ei kitsasteltaisi. Minä antaisin vaikka kuusikymmentä kruunua, jos ei vähempi riittäisi; enkä surkeilisi sataakaan kun vaan saisin sellaisen jota haluan."

Serkun puhuessa oli Johannes ollut ihan äänetönnä eikä hän virkkanut mitään vielä sittenkään kun toinen jo oli tarinansa lopettanut. Silloin tuli ravintolan emäntä sisään, kattoi pöydän ja sanoi, että saisivat nyt tänään tyytyä siihen mitä talossa on tarjolla; eihän sitä markkina-aikaan miten ehdi laittaa niin hyvää kuin tahtoisi. Emäntä ei tiennyt, tokko ruuat heistä olisivat mieluisia, vaikka oli tosin valikoinut paraansa mukaan. -- Serkku jutteli niitä näitä emännän kanssa. Johannes ei virkkanut monta sanaa. Eräs tyttö tuli sisään ja kysyi, oliko Bodenbauerin isäntä täällä? Häntä tiedusteli ulkona eräs nainen? "Taitaa olla ennen sovittuja", kujeili ravintolan emäntä. Tyttö sanoi, että kaunis nainen se onkin. -- Heti kun Johannes oli mennyt ulos, sanoi serkku: "Vai on se sekin sellainen? Minä en vain olisi uskonut sitä hänestä." -- "Jumala varjelkoon", siunasi emäntä, "ei siinä ole mitään sen kummempaa, se on perin kunnollinen mies. Siellä on kai joku, joka aikoo lähteä hänen rattaillaan kotiin." Johannes kantoi korit sisään ja vahvisti emännän otaksumisen sanoen puhelleensa erään naapurin emännän kanssa, joka oli myynyt hänen voinsa. Ei se ollut tahtonut jäädä odottamaan, aikoi palata kotiin jonkun toisen rattailla jos sattuisi kenen tutun tapaamaan. -- "Sepä oli ikävää että minä satuin tulemaan vastuksiksi", vastasi serkku; hän oli jo kauan sitten ollut huomaavinaan, että Bodenbauerin isäntä odotteli jotakuta; sillä Johannes oli tuskin jaksanut kuunnella hänen sanojaan eikä ollut vastannut vielä mitään. "Jumala varjelkoon, serkku", vastasi Johannes, "ihan nyt erehdytte! Arvaattekos, mitä minä mietin ja miksi minä en vielä vastannut? Minun päähäni tuli näet eräs tuuma ja olin kahden vaiheella, tokko sitä Teille ilmaisisin. Sanon nyt sen suoraan. Minulla on näet juuri sellainen renki, jota Te tarvitsette; mutta minua surettaa päästää häntä luotani. Minä en saa hevillä hänen laistaan ja kuitenkaan en tahtoisi estää häntä osumasta onneensa." -- "No sepäs on hauskaa", sanoi serkku; "mutta miksikäs sinä tahtoisit häntä pois luotasi? Pelkäätkö sinä jotenkin häntä?" "Enhän toki", vastasi Johannes, "hän on oikein mieleiseni enkä parempaa kaipaa; mutta hän tahtoisi suurille palkoille kuten ansaitseekin. Hän osaa hoitaa taloa työssä ja neuvoissa kuin paras isäntä; ja sitäpaitse on hän niin uskollinen, että hänet voi laskea vaikka kuninkaan aarrearkuille ilman että hän puhaltaa niin kreutzeriäkään; siitä voi olla ihan taattu." "No sepäs on hyvä", sanoi serkku, "juuri sellaistahan minä tahtoisinkin. Ja mitäs arvelisit, tulisikohan se minulle neljänäkymmenellä taalarilla? Se on aika raha se." -- "Sen verran annan minäkin hänelle", sanoi Johannes. "Jos hänet tahdotte, serkku, ei se lähde kolikkaakaan vähemmällä kuin kuusikymmentä taalaria." "Onko se sinulle sukua?" kysyi serkku. "Ei", vastasi Johannes, "oli köyhä poika vain kun tuli meille."

Vielä piti epäluuloinen serkku pitkät tutkinnot ennen kun päätti ajaa Johanneksen luo näkemään tuota renkiä omin silmin. Johannes melkein katui, että oli serkulle Ulista kurahtanutkaan. -- Pian käskivät he valjastamaan hevoset ja serkku maksoi koko laskun vaikka Johannes miten pani vastaan. Kun he ehtivät ulos, tuli Anna Maria taas siihen ja sanoi: nythän vasta hänelle oli käynyt oikein hullusti: Burrin Uli oli luvannut ottaa hänet rattailleen, sillä Ulilla oli muka enää vain pari asiaa toimitettavana ja oli käskenyt Anna Mariaa odottamaan täällä. Ja Anna Maria oli nyt odottanut ja etsinytkin Burrin Ulia, mutta ei ollut löytänyt. Ja jos hänen nyt tässä täytyy lähteä kotiin jalan lappaamaan, niin Jumala ties milloin hän ehtii perille. Anna Mariaa hävetti ihan, kun oli näin kauan viipynyt markkinoilla. Johannes sanoi, että no kyllä Anna Maria pääsee kotiin samoilla rattailla joilla on tullutkin. Ja he lähtivät: Johannes edellä, serkku komeilla rattaillaan jälestä. --

Serkku ajatteli yhtä ja toista siinä yksin ajellessaan ja kun he olivat noin tunnin matkan päässä Bodenhofista, huusi hän Johannekselle, että olisikohan missä tässä lähellä pajaa; hänen täytyisi lyötättää yksi hevosen kenkä tiukempaan, muuten se putoisi. Johannes vastasi: "On kyllä", ja lupasi odottaa; paja oli tuolla ihan tuon ravintolan kulmalla. Mutta serkku ei tahtonut antaa Johanneksen odottaa. "Kyydittävällä emännällähän on kiire", sanoi serkku, "ja eihän sinun maksa vaivaa poiketa pajalle; minä tulen kyllä pian jälestä." Ja Johannes lähti taas ajamaan. Jukka serkku ajeli hitaasti perästä, riisutti hevosen ravintolan luona ja antoi näön vuoksi iskeä naulan kenkään. Riisuttaessa kysyi hän tallirengiltä: "Kuka se oli tuo isäntä, joka ajoi edeltä? Oliko sillä oma emäntä mukana?"

"Ei", vastasi tallirenki.

"Taitavat vain muuten olla hyvissä väleissä", tuumi Jukka.

"Ei suinkaan", vastasi tallirenki; ei hän ainakaan ollut kuullut mitään sellaista.

"Sillä oli hyvä hevonen ja hyvät rattaat sillä isännällä", sanoi Jukka, "minä tarvitsisin hyviä hevosia, vaan en tavannut markkinoilta kunnollisia; möisiköhän tuo isäntä noita ja olisikohan tuolla noita enemmältäkin?"

"Sen talli on hevosia täynnä", vastasi kengittäjä. "Niillä ovat tavallisesti hevoset huonoja, jotka pitävät hevosia paljon; ne eivät tule hyvin hoidetuiksi ja vaalituiksi", tokasi Jukka.

"Mutta tälläpäs tulevat", sanoi tallirenki; "tämä isäntä ei hoidakaan huonosti elukoitaan, hänen hevosensa ovat seudun paraat; ja sitäpaitse on hänellä erittäin hyvä renki, sellaista ei ole toista näillä mailla."

Jukka vaikeni, jätti hevosensa tallirengin huostaan, meni tupaan ja alkoi melkein samalla tapaa tutkia asioita ravintolan emännältä, hörppien tuon tuostakin lasistaan ja käyttäen uteluissaan yhä uusia metkuja. Mutta aina hän vain joutui samaan tulokseen: että hänen serkkunsa on oikea miesten mies, että Johanneksen matkatoveri on kunniallinen, siveä emäntä ja että Johanneksella on kuuluisa renki, jota moni jo oli koettanut saada häneltä palvelukseensa. Mutta isäntä ja renki olivat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, eivätkä tahtoneet erota.

"Eiköhän lie sentään sattunut jotain kinaa?" kysyi Jukka.

"Ei suinkaan, mikäli tiedetään; juuri tässä viime sunnuntaina joivat ne täällä yhdessä, sovussa puolikkaan." Muuta, tarkempaa ei ravintolan väki tiennyt sanoa.

Sillä välin oli Johannes ehtinyt kotiin ja kulettanut sinne Anna Mariankin, ja kun emäntä tuli rattaille ja otti piiskan vastaan miehen kädestä, sanoi Johannes: "Oleppas nyt muori minulle hyvin kiltti, sillä muuten jää Anna Maikko tänne luokseni." "Pitääpä yrittää", vastasi emäntä ystävällisesti, otti koritkin maahan ja pyysi Anna Mariaa tulemaan sisään. Hänellä oli näet kahvi jo valmiina, hän ei antaisi muillekaan, jos ei Anna Maria joisi. Anna Maria kursaili, sanoi, että hänen on jouduttava kotiin; oli jo ennen tahtonut lähteä rattailta, sillä tietäväthän eukot, ettei hän suinkaan mielellään tule heidän ukkojensa luo vieraisiin.

"Luuletkos minua mustasukkaiseksi?" sanoi nauraen emäntä. "Enpä lainkaan, liian vanha jo olen mokomaan. Mutta kävipä kuitenkin ennen aikaan joskus kovasti sapelleni kun Johannes vilkui muihin; silloin olisi hänen minun mielestäni pitänyt muljotella kuin mörkö ja härkä kaikkiin muihin tyttöihin ja naisiin paitse minuun. Mutta haihtuu vähitellen se huoli kun huomaa, ettei ole syytä olla mustasukkainen." Siitä johduttiin puhumaan juttuja mustasukkaisista vaimoista, kunnes emäntä hypähti akkunaan ja kysyi:

"Kukas tuolta tänne ajaa, pikkuvaunuilla?" "Ai, minähän ihan unohdin, sehän se on serkku Jukka Glunggesta, se tulee meille yöksi", sanoi Johannes.

"Ja sitä et sanonut ennemmin! Kyllä oletkin sen! -- -- -- mitähän hänellä on asiaa, kun kerran tännekin osaa? Ei ole käynyt täällä moneen vuoteen."

"Sittempähän saat kuulla", sanoi Johannes. Ja Anna Maria hyvästeli ja lähti pois astellen serkkua vastaan, joka ajoi taloon. Talossa oltiin jo valmiit ottamaan vastaan serkkua, joka hieman kompuroiden ja vaivaloisesti laskeutui alas ajoneuvoilta. Uli kiiruhti ottamaan hänen hevostaan. "Suipas sitä vähän", sanoi Jukka, "äläkä anna sille heti juoda, se on hiostunut. Ruokitteko te vielä heinillä?" kysyi hän sitten Johannekselta; ja vasta täydellisesti rauhoituttuaan hevosen suhteen, meni hän tutisevin jaloin sisään. Tuskin oli hän päässyt tupaan, niin kysyi hän:

"Tuoko se oli Uli?"

"Se oli", vastasi Johannes.

"Näyttääpä vähän liian nuorelta ja kevytjalkaiselta."

"On lähes kolmenkymmenen", vastasi Johannes, "ripeä tosin jaloiltaan, mutta parempiko olisi, jos hän kömpelehtisi kuin puujaloilla."

Ja näin vastattuaan meni Johannes kellariin ja palasi sieltä tuoden viiniä ja juustoa. Sivumennen kysyi emäntä keittiössä häneltä: "Mitä se Ulia kyseli, mitä se Ulista?" "En nyt jouda selittämään", vastasi Johannes; "tulehan sisään, niin saat sitten kuulla."

"Mikähän sille Johannekselle on tullut? ajatteli emäntä; tuntuu niin kummalliselta, hän ei ole koskaan ollut minulle tällainen."

Serkku alkoi jälleen valitella vaivojaan: millaisia petettyjä onnettomia he ovat! Ja tuskin lähti Johannes ulos katsastelemaan päivän tehtäviä, niin kysyi Jukka emännältä: "Millainen se on tuo teidän renkinne, se Uli? Johannes suositteli häntä meille isäntärengiksi."

"Älkää toki!" huudahti emäntä, "Uli on niin hyvä renki ettei koko seudulla ole parempaa; meillä ei ole ollut niin hyvää renkiä koskaan ennen."

"Vai niin?" sanoi serkku, "mutta millainenkas se on naishommissa? Näytti olevan ihan pahimpia."

"Kumpa ei olisi pahempia!" sanoi emäntä. "Vuoteen ei se ole ollut niin yötä poissa kotoa."

"Jaha, jaha", sanoi serkku. "Johanneshan näkyi ajavan jonkun sievän naikkosen kanssa ja toi sen markkinoilta aina tänne kotiin, näin mä; kukas se oli?"

"Meidän naapurin emäntä, erittäin kunnon ihminen, minä pidän hänestä erittäin paljon ja ainoastaan hänen luonaan minä pistäydyn joskus kylillä kun pistäydyn."

"Tjaha, tjaha", sanoi serkku; "te ette siis oikeastaan tahtoisi pitää Ulia?"

"Mitenkä niin?" kysyi emäntä. "Ei suinkaan nyt Johannes liene niin hullu että antaa pois Ulin. Jos niin ovat asiat, niin kyllä tässä on minullakin sanani sanottava." --

Johannes tuli sisään, puhui joutavanpäiväisistä asioista; emäntä meni ulos ja serkku sanoi: "Kuules, serkkumies, minusta näyttää vähän siltä, että sinun eukkosi on hyvin tyytyväinen Uliin, hänestä näyttää Uli olevan hyvin mieleinen." -- "Niin", vastasi Johannes, "yksikään renki ei siitä ole ollut niin mieleinen kuin Uli; kaikista muista on sillä ollut aina valittamista, mutta tästä ei ainoaakaan sanaa nyt kokonaiseen vuoteen. Ja meillä on ollut nyt ihan hauska elää."

"Ei siis ehkä haittaisi, jos he joutuisivat vähän erilleen", sanoi Jukka. Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut; mutta ei aina ole kovinkaan terveellistä, että akat ja rengit tulevat keskenään liian hyvin toimeen.

"Oh, ei siitä puhettakaan", sanoi Johannes, "kun vaan akat ja aviomiehet tulevat keskenään vielä paremmin toimeen. Ja meillä tullaan." Hän eli muijansa kanssa aina sovussa ja kumpikaan ei tenännyt toista vastaan, ei lasten eikä palvelijain kuullen. Ja jo pitkän aikaa olivat he olleet palvelijainkin kanssa sovussa, eikä niistä yksikään ollut noussut heitä eikä toverejaan vastaan; ja heidän oli hyvin mukava elää. "Empä tätä oikein ymmärrä", sanoi serkku; "tavallisesti jos palvelijat ovat keskenään liiaksi sovussa, saa isäntä siitä kärsiä. Se, jolle on käynyt niinkuin minulle, tietää yhtä ja toista hänkin."

Emäntä ei voinut ymmärtää, mitä nuo ristikuulustelut oikeastaan tarkoittivat; kunnes puhe pöydässä jälleen kääntyi Uliin ja hänen oli uskominen, että Ulia tiedusteltiin palvelukseen Jukalle. Silloin sanoi hän: "Mutta Johannes, tiedätkö sinä oikein, mitä sinä nyt teet?"

"En tahdo olla Ulin onnen esteenä", vastasi Johannes.

"Ei kaikki onni kultaa, mikä kiiltää", mukisi emäntä itsekseen ja meni heti ulos. Silloin alkoi serkku hokea, että pitäisi nyt jo käskeä Uli sisään, hän tahtoisi puhella hänen kanssaan. Ja Johannes tuumi, ettei se nyt tänä iltana oikein sovi, huomenna näyttelee hän serkulle vielä Ulin töiden tuloksia ja sittenhän serkun sopii vielä peruuttaa aikeensa jos tahtoo. Mutta serkku sanoi, että hänen pitää lähteä jo huomisaamuna varhain kotiin. Kun saisi jo tänään asian hyvälle tolalle, niin voisipa kerrankin nukkua rauhassa yönsä. Ja Uli oli pyydettävä sisään.

Uli oli aivan utelias tietämään miksi häntä pikkutupaan tahdotaan ja asettui seisomaan oven pieleen. Mutta serkku täytti lasin, toi Ulille ja sanoi: "Naukkaappas nyt ja tule tänne istumaan; minulla olisi vähän sinulle puhuttavaa." Nyt alkoi hän kertoa, miten Johannes oli esittänyt Ulia hänelle isäntärengiksi, millaista renkiä hän halusi ja miten suuren palkan hän maksaisi; hän ei kitsailisi enempääkään maksamasta jos vaan voisi olla palvelijan suhteen tyytyväinen. "Ja jos haluat tulla, niin sano mitä tahdot; niin selvitämme nyt heti sen asian." Uli oli ihan ällistynyt. -- Viimein hän sai suunsa auki ja sanoi, että hänellä oli täällä kerrassaan hyvä olla ja ettei hän halunnut lainkaan muuttaa paikkaa. Jos isäntä luulee, että hänelle on eduksi lähteä, niin pitää kai koettaa; mutta vastenmielistä se vain on."

"Voithan koettaa", sanoi Johannes, "ja jos ette tule keskenänne toimeen, niin minä otan sinut koska tahansa takaisin."

"No tuota, minkä verran sinä tahdot palkkaa?" kysyi serkku.

"Isäntä sanokoon", tuumi Uli.

"Mitäs arvelisitte: kuusikymmentä kruunua, kaksi paria kenkiä, neljä paitaa ja harjakaisrahat sitäpaitse?" kysyi Johannes.

Uli sanoi tyytyvänsä isäntänsä vaatimuksiin. --

"Taitaa olla liian paljon", sanoi serkku, "ja näin alussa olisit voinut tyytyä vähän vähempäänkin; mutta ei tässä nyt viitsitä tinkiä." -- Harjakaisrahoja hän ei vain paljoa voinut lupailla: hevosista ottaa ne näet tallimies ja lehmistä lypsäjä ja muitapa ei paljoa tulekaan.

"Noh", sanoi Johannes, "antakaa hänelle sitten uunna vuonna vielä kunnon lahja, jos olette häneen tyytyväinen."

"Se on selvä se", tuumi Jukka. Tässä nyt ensin kaksikymmentä batzia pestiä. Ja Ulin oli tultava hänen luokseen toimeensa oikeaan aikaan. Ja Jukka antoi hänelle rahat ja löi kättä päälle ja asia oli sovittu ennenkun Uli ja Johannes älysivätkään ja ennenkun emäntä ehti tuota sanaansa kurahtaa.

"Tänään se asia on selvitettävä", sanoi Jukka päättäneensä. "Ehkei siitä muuten olisikaan tullut mitään; eihän sitä tiedä, mitä yksi yö voi matkaan saattaa."

Ja Jukka, yhtä viisas kuin vanhakin, oli hemmetin oikeassa. Emäntä mökötti koko illan tuppisuuna, sillä hän tiesi, ettei asia nyt enää puhumalla paranisi. Mutta heti kun Johannes tuli hänen viereensä sänkyyn uudinten taa, alkoi hän kysyä: "Mutta mikä ihme sinulla oikeastaan on? En olisi uskonut, että sinä olisit sellainen raukka! Tällaista harmia et ole tuottanut minulle siitä saakka kun mentiin naimisiin. Sinun on käytävä usein kylillä ja mitenkäs sitten käy, kun ei ole Ulia kotona? Ja minulle alkavat taas vanhat vastukset. Menepäs ja tarjoo paras renki vanhalle hassulle, joka ei usko ketään ja luulee kaikkia ihmisiä huonoiksi! Holhuun alle täytyisi sinut panna! Luulisi, että olet ollut humalassa kun teit tällaista. Sanopas nyt vihoviimein: mikä sinun päähäsi oikein äjähti?"

Mutta Johannes, jonka omaakin sydäntä kauppa karvasteli, ei tiennyt mitä vastata; hänen hyvät aikeensa eivät hänestä itsestäänkään enää tuntuneet päteviltä. En tiedä itsekään, huokasi hän. Oli ajatellut vain Ulin onnea. Eihän Ulin ijäkseen sopinut jäädä rengiksi; ja johonkin omaan puuhaan ryhtyäkseen täytyy hänen saada rahaa, ja isompaa palkkaa ei hän Ulille voi enää maksaa.

Mutta emäntä selitti isännän sanat kaikki hölynpölötykseksi eikä ottanut uskoakseen tähän Ulin onneen, ei myöskään siihen etteivät he voisi maksaa hänelle enempää palkkaa. Lyhyesti sanoen: emäntä oli nyt oikea toramylly, ei antanut koko yönä Johannekselle unen rauhaa. -- Ei Ulikaan nukkunut sinä yönä, häntäkin melkein kadutti. Ainoastaan serkku kuorsasi tyytyväisenä niin että olisi luullut seinähirsien hajoavan ja katon ilmaan kohoavan.

Aamulla oli isäntäväestä talo kuin mullin mallin; mutta heidän huolestaan ei serkku paljoa piitannut; hän kiiruhti lähtöään, antoi Ulille vielä komean punaisen batzin juomarahaa ja matkasi tyytyväisenä kotiinsa.

Uli olisi mielellään purkanut kaupan ja sitä tahtoi emäntäkin. "Mitä nyt tuosta serkusta piitata, ei siitä ole koskaan ollut meille mitään hyötyä eikä tule vastakaan ja sehän asuukin ties miten kaukana, tuskin häntä enää eläissään nähdään." -- Uli sanoi, ettei hän olisi millänsäkään, jos saisi tuossa uudessa paikassaan edes olla yksinään; mutta hänelle tulee komennettavaksi kolme, neljä renkiä ja vielä piikoja ja lauma päivätyöläisiä. Se ihan hirvittää. Tietää muka hyvin, mihin peliin heidän kanssaan joutuu. Jos tahtoo pitää ohjakset käsissään, niin syntyy riitaa, täytyy sietää alituista toraa eikä edes tiedä, tokko isäntä on puolella. Olisi kai parasta lähettää pesti heti ajoissa takaisin. -- Mutta Johannes ei ollut samaa mieltä. Paha on pettää sillä tavoin vento vierastakaan, semminkin serkkua. Ja tavallisesti juuri seikat, jotka ensin tuntuvat kovin vastenmielisiltä, ovat lopuksi vain pelkäksi hyväksi. Nyt ei enää auta muuta kuin antaa asiain huristaa. Kyllä kai Uli ja Glunggen isäntä keskenään tulevat toimeen. Kun Uli vain alussa on varovainen ja koettaa päästä lujalle maaperälle, niin hyvin käy! Hannu, serkun toinen renki, on hyvän opin saanut, varsin taipuisa poika; eikä suinkaan Uliakaan huonosti kohdeltane. Joka tapauksessa: mikä on tehty, se on tehty; on siis parasta vain taipua kohtaloon eikä siitä liikoja puhua.

Niin vieri aika ja joulu läheni. Räätälit, ompelijattaret ja suutarit tulivat ja lähtivät vuorotellen talosta; ja vaikkei siitä hiiskuttukaan, niin tulivat ja lähtivät he etupäässä vain Ulin vuoksi, sillä hänelle nyt laitatettiin vaatteet erinomaiseen kuntoon, melkein kuin omalle pojalle, joka aikoo maailmalle. Milloin löysi emäntä vielä kaistan kangasta, jota hän ei muuhun tarvinnut ja teetti siitä Ulille paidan, milloin toi isäntä takin, joka oli käynyt hänelle liian ahtaaksi, tai liivit, jotka räätäli oli tuhrinut niin pilalle, etteivät ne hänelle itselleen kelvanneet. -- Eräänä iltana sanoi isäntä: "Uli, sinun täytyy vielä hankkia papintodistus; mene siis huomenna pappilaan, jotta papille jää aikaa sitä laatia."

"En minä menisi mielelläni", sanoi Uli. "Kyllähän minä pidän papista ja rakastan häntä ja sen saarnat ovat olleet minulle pelkäksi hyväksi ja minä olen niistä tullut huomaamaan, että jos aikoo tulla ihmiseksi, niin täytyy seurata Vapahtajaa. Mutta rippikoulussa minä olin ihan kelvoton ja taitamaton poika ja hänellä oli minusta paljon kiusaa; ja siitä saakka olen minä häntä karttanut enkä ole puhunut hänen kanssaan ainoaakaan sanaa. Tuntuu nyt ilkeältä, en tohtisi mennä hänen eteensä; sillä kun minä menen, niin luulee hän, että minä olen yhä vain se entinen kelvoton poika ja antaa minulle pahat passit. Ota sinä isäntä se papinkirja häneltä; tule sinä kanssani pappilaan?" "En", vastasi isäntä, "on sopivinta että itse menet sinne, eipähän liene suureksi haitaksi, vaikka hän sinua vielä vähän neuvoo ja varoitteleekin."