Part 1
MITEN HALUATTE
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1910.
Näytelmän henkilöt:
HERTTUA, maastaan karkoitettu. FREDRIK, hänen veljensä ja hänen maansa anastaja. AMIENS, | karkoitetun herttuan seuralaisia. JAQUES, | LE BEAU, hovimies Fredrikin palveluksessa. CHARLES, painiskelija. OLIVER, | JAQUES, | Ritari Roland de Bois'n poikia. ORLANDO, | AADAM, | Oliverin palvelijoita. DENNIS, | SIERA, narri. OLIVARIUS VÄÄRÄLÄINEN, pappi. CORINNUS, | paimenia. SILVIUS, | WILLIAM, nuori talonpoika, Kaisaan rakastunut. HYMEN. ROSALINDA, karkoitetun herttuan tytär. CELIA, Fredrikin tytär. PHEBE, paimentyttö. KAISA, talonpoikaistyttö. Hovimiehiä, kantapoikia, metsästäjiä ja seuralaisia.
Tapahtumapaikkana: alussa Oliverin talon seutu, sittemmin osaksi anastaja-herttuan hovilinna, osaksi Ardennien metsä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Oliverin puutarha. (Orlando ja Aadam tulevat.)
ORLANDO. Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit, siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.
AADAM. Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.
ORLANDO. Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.
(Oliver tulee.)
OLIVER. Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?
ORLANDO. En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.
OLIVER. Mitä sitten täällä tyhjäilette?
ORLANDO. Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.
OLIVER. Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.
ORLANDO. Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen kurjuuteen joutua?
OLIVER. Tiedättekö, herraseni, missä olette?
ORLANDO. Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.
OLIVER. Tunnetteko, kuka on edessänne?
ORLANDO. Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.
OLIVER. Mitä, poika?
ORLANDO. Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.
OLIVER. Käytkö minuun käsiksi, konna?
ORLANDO. En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan tähden. Olet itseäsi herjannut.
AADAM (tulee esiin). Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!
OLIVER. Päästä, sanon minä!
ORLANDO. En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä kauemmin kärsi. Siis suokaa minulle sellaisia harjoituksia, jotka sopivat säädylleni, tai antakaa pois se vaivainen perintöosa, jonka isä minulle testamentissaan sääsi; menen sillä onneani ostamaan.
OLIVER. Ja mitä aiot tehdä? Kerjätäkö, kun se on tuhlattu? Pois sisään, herraseni; en tahdo että kauemmin minua vaivaatte; saatte osaksi tahtonne täytetyksi. Pyydän, menkää.
ORLANDO. En tahdo teitä vaivata enempää kuin mitä oma etuni vaatii.
OLIVER. Pois samaa tietä tekin, vanha koira!
AADAM. "Vanha koira", sekö palkkani? Niin oikein: olen hampaani menettänyt teidän palveluksessanne. -- Jumala siunatkoon vanhaa herraani! Hän ei olisi koskaan tuommoista sanaa sanonut.
(Orlando ja Aadam menevät.)
OLIVER. Niinkö on laita? Aiotko viedä minusta voiton? Uhkamielisyytesi aion parantaa, enkä kuitenkaan koskaan antaa tuota tuhatta kruunua. Hoilaa, Dennis!
(Dennis tulee.)
DENNIS. Kutsutteko, armo?
OLIVER. Eikö Charles, herttuan painiskelija, ole pyrkinyt puheilleni?
DENNIS. Jos suvaitsette, on hän täällä ulkona ja pyytää kiihkeästi päästä pateille.
OLIVER. Käske hänet sisään. (Dennis menee.) -- Oiva keino: huomenna on kilpapainit.
(Charles tulee.)
CHARLES. Hyvää huomenta, teidän armonne!
OLIVER. Hyvä monsieur Charles, mitä uusinta uutta kuuluu uuteen hoviin?
CHARLES. Ei muuta uutta, kuin ne vanhat uutiset, että vanhan herttuan on karkoittanut hänen veljensä, se uusi herttua; ja kolme tai neljä uskollista ylimystä on mennyt hänen kanssaan vapaaehtoiseen maanpakoon; näiden maista ja tuloista uusi herttua rikastuu, senvuoksi hän antaa heille täyden vallan jaloitella.
OLIVER. Voitteko sanoa, onko Rosalinda, herttuan tytär, karkoitettu yhdessä isänsä kanssa?
CHARLES. Oh, ei; sillä herttuan tytär, hänen serkkunsa, rakastaa niin häntä, -- he ovat kehdosta asti yhdessä kasvaneet, -- että olisi seurannut häntä maanpakoon tai kuollut, jos olisi hänestä jäänyt. Hän on hovissa, ja setä ei rakasta häntä vähemmän kuin omaakaan tytärtään. Milloinkaan ei ole kaksi naista niin pitänyt toisistaan kuin he.
OLIVER. Missä aikoo vanha herttua oleskella?
CHARLES. Sanovat, että hän jo on Ardennien metsässä[1] ja monta iloista velikultaa hänen kanssaan, ja siellä he elostelevat kuin vanha Robin Hood[2] Englannissa. Hoetaan paljon nuoria aatelismiehiä joka päivä virtaavan hänen luokseen ja viettävän siellä huoletonta elämää, niinkuin ennen kultaisena aikakautena.
OLIVER. Sanokaa, painiskeletteko huomenna uuden herttuan nähden?
CHARLES. Tietystikin; ja tulin puhumaan teille eräästä asiasta. Minulle on salavihkaa ilmoitettu, että nuorin veljenne, Orlando, aikoo valepuvussa käydä ottelemaan kanssani. Huomenna, herra, minä painiskelen maineeni puolesta, ja joka silloin pääsee käsistäni ruhjomattomin jäsenin, kiittäköön onneaan. Veljenne on nuori ja hento; ja teidän tähtenne minun olisi sääli niin pahoin häntä pidellä, kuin minun kunniani tähden täytyy, jos hän saapuu. Sen vuoksi tulin ystävänä teille tätä ilmoittamaan, jotta joko ehkäisette hänen hankkeensa tai kestätte tyynenä sen häpeän, mihin hän joutuu, koska tämä tapahtuu hänen omasta halustaan ja kokonaan vastoin minun tahtoani.
OLIVER. Charles, kiitän sinua ystävyydestäsi, ja saat nähdä, että sen vielä mitä suopeimmin palkitsen. Olen itse saanut vihjauksen veljeni hankkeesta ja olen salaa koettanut saada häntä luopumaan siitä; mutta hän on järkähtämätön. Tiedäppä, Charles, hän on itsepäisin nuori mies koko Ranskassa, täynnä kunnianhimoa, kaikkien kykyjen kateellinen kaunailija, kavala ja ilkeä juonittelija minua, omaa veljeänsä, vastaan. Siis tee miten haluat; minulle on yhtä mieluista, taitatko häneltä niskan vai sormen; mutta sinun on paras varoa; sillä jos hänelle vain pienenkin häpeän tuotat, tai jos hän ei saa sinusta suurimaineista voittoa, niin hän väijyy sinua myrkyllä, kietoo sinut jollakin viekkaalla juonella, eikä hellitä ennenkuin on toista tai toista salatietä saanut sinut hengiltä; sillä vakuutan, sanonpa sen melkein kyyneleet silmissä, ettei ole maan päällä toista ihmistä niin nuorta ja niin halpamielistä. Puhun nyt vain hänestä niinkuin veli; mutta jos rupeaisin sinulle paloitellen kuvaamaan, millainen hän on, niin saisin minä punastua ja itkeä, ja sinä kalveta ja hämmästyä.
CHARLES. Oikein olen sydämmestäni iloinen, että tänne tulin. Jos hän huomenna saapuu, niin kyllä hän minulta tarpeensa saa. Jos hän siitä pitäen pystyy omin neuvoin liikkumaan, niin minä en ikinä enää tahdo palkinnosta kilpailla. Ja nyt Jumalan haltuun, teidän armonne!
(Menee.)
OLIVER. Hyvästi, hyvä Charles! -- Nyt tuota tuulihattua usuttamaan! Toivon että vihdoinkin pääsen hänestä; sillä sydämmeni ei mitään vihaa niinkuin häntä, en tiedä miksi. Kuitenkin on hän hyvänsävyinen; koulunkäymätön, mutta sittenkin tiedokas; jalo harrastuksiltaan; kaikkien kansanluokkain rakastama, jopa jumaloima, ja niin kaikkien sydämmiin syöpynyt, erittäinkin talonväkeni, joka paraiten hänet tuntee, että minä olen kokonaan polkuarvossa. Mutta näin ei tule kauan olemaan; tuo painiskelija saattaa kaikki selväksi. Nyt ei muuta, kuin usuttelen poikaa sinne, ja toimeen ryhdyn heti.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Aukea ala herttuan lumilinnan edustalla. (Rosalinda ja Celia tulevat.)
CELIA. Rosalinda, pyydän, rakas serkku, ole iloinen.
ROSALINDA. Rakas Celia, osoitan enemmän iloisuutta kuin voinkaan, ja kuitenkin tahdot että olisin iloisempi. Jos et voi opettaa minua mielestäni unohtamaan maanpakolaista isää, niin et voi pyytää, että mikään tavaton iloisuus mieleeni johtuisi.
CELIA. Tuosta näen, ettet sinä rakasta minua yhtä suuresti kuin minä rakastan sinua. Jos minun setäni, sinun karkoitettu isäsi, olisi karkoittanut sinun setäsi, herttuan, minun isäni, ja sinä olisit yhä jäänyt minun luokseni, niin olisin minä voinut opettaa rakkauttani pitämään sinun isääsi minun isänäni. Niin voisit sinäkin tehdä, jos sinun rakkautesi minuun todellakin olisi niin vilpitöntä laatua kuin minun on sinuun.
ROSALINDA. No niin, tahdon siis unhottaa oman kohtaloni iloitakseni sinun kohtalostasi.
CELIA. Tiedät, että isälläni ei ole muuta lasta kuin minä, eikä useamman toivoakaan; ja, toden totta, kun hän kuolee, olet sinä hänet perivä; sillä mitä hän on ottanut isältäsi väkivallalla, sen annan minä sinulle takaisin rakkaudesta; kunniani kautta, sen teen, ja tulkoon minusta epäluoma, jos sen valan rikon. Siis rakas Rosa, armas Rosa, ole iloinen.
ROSALINDA. Tästä puolin, serkku, tahdon olla iloinen, ja miettiä jotakin pilaa. Annas olla, mitä pidät rakastumisesta?
CELIA. Olkoon menneeksi, jos teet sitä vain pilan vuoksi. Mutta älä rakasta ketään miestä toden perästä, äläkä piloillasikaan enempää kuin että kainolla punastumisella pääset kunniallisesti asiasta.
ROSALINDA. No, mitä pilaa sitten keksittäisiin?
CELIA. Istukaamme ja naurakaamme tuo toimellinen talonemäntä Onnetar pois pyörältään, niin että hänen antimensa tulisivat tästä puolin tasan jaetuiksi.
ROSALINDA. Oi, jospa voisimmekin! Hän todellakin sijoittelee hyvyyksiään taitamattoman huonosti, ja enimmin tuo sokea antivaimo hairahtuu lahjojensa jakamisessa naisille.
CELIA. Niin kyllä: ne, jotka hän kauniiksi tekee, ne hän harvoin tekee siveiksi, ja jotka hän siveiksi tekee, ne hän tekee perin rumiksi.
ROSALINDA. Ei, nyt sinä poikkeat onnettaren tehtävistä luonnottaren tehtäviin; onnetar hallitsee maallisia lahjoja eikä luonnon muodostumia.
CELIA. Eikö? Kun luonnotar on tehnyt kauniin luoman, eikö onnetar voi antaa sen tuleen syttyä? -- Vaikka luonnotar onkin antanut meille älyä pilkata onnetarta, niin eikös nyt onnetar lähetä tänne tuota narria katkaisemaan puheeltamme pään?
(Siera tulee.)
ROSALINDA. Niin, todellakin, siinä onni vie luonnosta voiton, kun onni antaa tyhmän luonnonluoman katkaista luonnon älyltä pään.
CELIA. Kuka tietää, ehkä se ei olekaan onnen työtä, vaan luonnon, joka katsoo meidän luonnon älyämme liian tylsäksi arvostelemaan moisia jumalattaria, ja sen vuoksi on lähettänyt meille teroittimeksi tuon epäluoman, sillä tyhmän tylsyys on aina älyn teroitin. -- No, äly, mihin matka?
SIERA. Neiti, teidän pitää tulla isänne luo.
CELIA. Onko teidät pantu sanansaattajaksi?
SIERA. Ei, kautta kunniani! Minua vain käskettiin teitä noutamaan.
ROSALINDA. Mistä, narri, olet tuon valan oppinut?
SIERA. Eräältä ritarilta, joka vannoi kautta kunniansa, että pannukakku oli hyvää, ja vannoi kautta kunniansa, että sinappi oli kelvotonta. Nyt väitän minä, että pannukakku oli kelvotonta ja sinappi hyvää, eikä kuitenkaan ritari vannonut väärin.
CELIA. Miten sen todistatte suurella tietomäärällänne?
ROSALINDA. Kas niin, riisukaa vain pois kuonokoppa älyltänne.
SIERA. Asettukaa nyt tähän molemmat; pyyhkäiskää leukaanne ja vannokaa partanne kautta, että minä olen konna.
CELIA. Partamme kautta, jos meillä sitä olisi, olet konna.
SIERA. Konnuuteni kautta, jos mulla sitä olisi, olisin se. Mutta jos te vannotte sen kautta, jota ei ole, niin ette vanno väärin, enempää kuin tuo ritarikaan, joka vannoi kunniansa kautta, kun hänellä ei sitä ollut; tai jos olikin, niin oli hän sen jo vannonut pois, ennenkuin näkikään nuo pannukakut tai tuon sinapin.
CELIA. Sano meille, ketä tarkoitat?
SIERA. Erästä, jota vanha Fredrik, teidän isänne, suosi.
CELIA. Isäni suosio on kylläksi antamaan hänelle kyllin kunniaa. Mutta olkaa nyt hänestä vaiti; saatte ennen pitkää vielä ruoskaa tuosta suulaudestanne.
SIERA. Sitä surkeampaa, että narrit eivät enää saa puhua viisaasti siitä, mitä viisaat tekevät narrimaista.
CELIA. Totisesti, oikeassa olet; sillä sitten kuin se vähä äly, mikä narreilla on, on saatu vaikenemaan, tulee se vähä narrimaisuus, mikä viisaissa on, räikeämmin näkyviin. Tuossahan tulee monsieur le Beau.
(Le Beau tulee.)
ROSALINDA. Suu täynnä uutisia.
CELIA. Joilla meitä syöttää niinkuin kyyhkynen poikasiaan.
ROSALINDA. Silloin meistä tulee hyviä uutis-syöttiläitä.
CELIA. Hyvä vain, paremmin käymme kaupaksi. Bon jour, Monsieur le Beau! Mitä uutta?
LE BEAU. Ihana prinsessa, teiltä on mennyt hukkaan oiva lysti.
CELIA. Lysti? Minkä karvainen?
LE BEAU. Minkäkö karvainen? Kuinka siihen vastaisin?
ROSALINDA. Niinkuin äly ja onni suvaitsee.
SIERA. Tai niinkuin sallimus määrää.
CELIA. Oikein! Niinkuin kauhalla mätetty!
SIERA. Niin, minun pitää noudattaa ajuani.
ROSALINDA. Muuten menetät vanhan hajusi.
LE BEAU. Panette minut ymmälle, hyvät neidet. Aioin kertoa teille uhkapainista, joka on jäänyt teiltä näkemättä.
ROSALINDA. Kertokaa kuitenkin, kuinka siinä kävi.
LE BEAU. Kerron teille alun, ja jos suvaitsette, hyvät armot, niin voitte itse nähdä lopun; sillä paras osa on vielä jäljellä, ja he tulevat juuri tähän paikkaan sitä jatkamaan.
CELIA. No, entä alku, joka jo on kuollut ja haudattu?
LE BEAU. Oli eräs vanhus ja hänen kolme poikaansa, --
CELIA. Tunnen vanhan sadun, joka alkaa samoin.
LE BEAU. Kolme sievää nuorta miestä, erinomainen vartalo ja ryhti itsekullakin, --
ROSALINDA. Ja lappu kaulassa: "Joka täten itsekullekin tiedoksi annetaan."
LE BEAU. Vanhin näistä kolmesta meni otteluun Charlesin, herttuan painiskelijan, kanssa. Charles paiskasi hänet heti paikalla maahan ja taittoi häneltä kolme kylkiluuta, niin ettei ole suuria toiveita hänen henkiin jäämisestään; samoin hän piteli toista, ja samoin kolmatta. Siellä he nyt viruvat, ja vanhus-parka, heidän isänsä, vaikeroi niin surkeasti, että kaikki katsojatkin auttavat häntä kyynelillään.
ROSALINDA. Ah!
SIERA. Mutta mikä se lysti on, joka armoilta on hukkaan mennyt, monsieur?
LE BEAU. Se tietenkin, josta kerron.
SIERA. Oppia ikä kaikki. Ensi kerran eläissäni kuulen, että kylkiluiden katko on lystiä naisille.
CELIA. Niin minäkin, sen vakuutan.
ROSALINDA. Mutta onko täällä ketään muuta, jota huvittaa tällainen katkonainen luu-musiikki? Onko ketään toista, joka on kylkiluiden katkoon ihastunut? -- Katsommekohan, serkku, tuota painiskelua?
LE BEAU. Teidän täytyy, jos tähän jäätte, sillä tämä on painiskelupaikaksi määrätty; ja he käyvät heti kohta toimeen.
CELIA. Tuossa he jo todellakin tulevat. Jäädään nyt katsomaan.
(Torventoitauksia. Herttua Fredrik, hoviherroja, Orlando, Charles ja seuralaisia tulee.)
HERTTUA FREDRIK. Olkoon menneeksi! Koska tuo nuori mies ei tahdo neuvoa kuulla, niin maksakoon itse tyhmänrohkeutensa.
ROSALINDA. Tuoko se mies?
LE BEAU: Hän se on, neiti.
CELIA. Ah, hän on liian nuori! Kuitenkin on katse hänellä voitonvarma.
HERTTUA FREDRIK. Mitä? Tytär ja serkku! Oletteko hiipineet tänne painia katsomaan?
ROSALINDA. Olemme, prinssi, jos suvaitsette sallia.
HERTTUA FREDRIK. Vähän teillä on siitä huvia, sen voin sanoa: painijat ovat liian erivoimaiset. Säälien tuon haastajan nuoruutta, olisin mielelläni häntä siitä estellyt, mutta hän ei tahdo neuvoa kuulla. Puhutelkaa te häntä, tytöt; koettakaa, saatteko häntä taipumaan.
CELIA. Kutsukaa hänet tänne, hyvä monsieur le Beau.
HERTTUA FREDRIK. Tehkää se; minä poistun.
(Herttua vetäytyy syrjään.)
LE BEAU. Herra haastaja, prinsessat tahtovat teitä puhutella.
ORLANDO. Odotan heidän käskyään suurimmalla kunnioituksella.
ROSALINDA. Nuori mies, tekö olette vaatinut Charles-painijan otteluun?
ORLANDO. En, kaunis prinsessa; hän on itse yleinen haastaja; tulen vain, niinkuin muutkin, koettelemaan nuoruuteni voimia hänen kanssaan.
CELIA. Nuori mies, intonne on liian rohkea ikäänne nähden. Olette nähnyt hirveitä näytteitä sen miehen voimasta; jos voisitte omin silmin nähdä itseänne tai tasapuolisesti itseänne arvostella, niin onnistumisen pelko neuvoisi teitä tasavoimaisempaan yritykseen. Pyydämme, itsenne tähden, teitä ajattelemaan omaa turvallisuuttanne ja luopumaan tästä koetuksesta.
ROSALINDA. Tehkää se, nuori mies; maineenne ei siitä tule kärsimään. Me teemme omassa nimessämme pyynnön herttualle, että paini peruutetaan.
ORLANDO. Rukoilen, älkää minua ankarasti tuomiten rangaisko; myönnän että olen suuresti rikollinen, kun niin kauniilta ja jaloilta naisilta mitään epään. Suokaa vain kauniit silmänne ja suopeat toivomuksenne seuraksi minulle tähän koetukseeni. Jos siinä joudun tappiolle, niin tulee vain häpeä sille, joka ei milloinkaan ole arvossa ollut; jos kaadun, niin kuolee vain se, joka ei mitään muuta toivo. En tuota surua ystävilleni, sillä minulla ei ole ketään, joka minua itkisi; enkä maailmalle vahinkoa, sillä minulla ei ole mitään maailmassa; anastan vain siinä paikan, joka voi tulla paremmin täytetyksi, kun minä sen jätän.
ROSALINDA. Soisin että se voiman rahtunen, mikä minussa on, tulisi teille osaksi.
CELIA. Samoin minun, pieneksi täytteeksi.
ROSALINDA. Hyvästi jääkää! Suokoon taivas, että olisin teistä erehtynyt!
CELIA. Sydämmenne toivomus teitä auttakoon!
CHARLES. No, missä on se nuori sankari, joka on niin halukas lepäämään maa-emonsa povella?
ORLANDO. Tässä, herraseni, mutta hänellä on häveliäämpi aikomus mielessä.
HERTTUA FREDRIK. Teidän tulee tehdä vain yksi koetus.
CHARLES. Takaan, että teidän armonne ei saa häntä toiseen pakoitetuksi, kun olette niin kaikin voimin koettanut häntä ensimmäisestäkin estellä.
ORLANDO. Aiotte minua jäljestäpäin pilkata; siis ei teidän olisi pitänyt sitä ennakolta tehdä. Mut toimeen!
ROSALINDA. Nyt Herkules sua auttakoon, nuori mies!
CELIA. Soisin olevani näkymätön, että voisin tuon koljon jalan lyödä kamppiin.
(Charles ja Orlando painivat.)
ROSALINDA. Oi, reima nuorukainen!
CELIA. Jos olisi minulla ukonnuoli silmässäni, kyllä tietäisin, kuka maahan suistuisi.
(Charles sortuu maahan. Ihastushuutoja.)
HERTTUA FREDRIK. Jo riittää, jo riittää!
ORLANDO. Ei, teidän armonne, en ole vielä päässyt oikein vauhtiin.
HERTTUA FREDRIK. Kuinka on laitasi, Charles?
LE BEAU. Hän ei voi puhua, prinssi hyvä.
HERTTUA FREDRIK. Kantakaa hänet pois.
(Charles kannetaan pois.)
Mikä on nimesi, nuori mies?
ORLANDO. Orlando, teidän armonne, ritari Roland de Bois'n nuorin poika.
HERTTUA FREDRIK. Oi, että oisit jonkun toisen poika! Isääsi kunnioitti maailma, Mut mulle aina vihamies hän oli. Tuo tekos enemmän mua miellyttäisi, Jos toista sukuperää olisit. Hyvästi! Reipas olet nuorukainen. Jos maininnut vain oisit toisen isän!
(Herttua Fredrik seurueineen ja le Beau menevät.)
CELIA. Minä noinko oisin isänäni tehnyt?
ORLANDO. Ylpeilen, Rolandin ett' olen poika, Niin, nuorin poika; -- nimeä en vaihtais, Vaikk' ottais Fredrik minut lapsekseen.
ROSALINDA. Ol' isälle kuin henki Roland rakas, Ja koko maailma ol' isän mieltä. Jos oisin ennen tiennyt, ken hän on, Niin kyynelt' oisin pyynnön höysteeks pannut, Noin ett'ei oisi vaaraan syössyt.
CELIA. Serkku, Nyt kiitämme ja rohkaisemme häntä: Isäni raaka, tyly kohtelu Mua sydännyttää. -- (Orlandolle.) Kiitost' ansaitsette; Jos lemmess' ootte yhtä uskottava, Kuin uskomaton oli tekonne, Niin tyttösenne kelpaa.
ROSALINDA. Nuori mies, (Antaa hänelle vitjat kaulastaan.) Tuo onnen hylkäämättä ottakaa; Enemmän antais hän, jos hällä oisi. -- Tule, serkku!
CELIA. Hyväst', ylvä ylimys!
ORLANDO. Miks en voi kiittää? Paremp' osani On maahan lyöty; pystyssä on enää Vain pilkkataulu, pölkky eloton.
ROSALINDA. Hän kutsuu. Ylpeys laski onnen kanssa; Kysynpä, mitä tahtoo. -- Kutsuitteko? Te hyvin painitte, ja muitakin Te voititte kuin vihamiehiänne.
CELIA. Tuletko, serkku?
ROSALINDA. Tulen. -- Hyvästi!
(Rosalinda ja Celia menevät.)
ORLANDO. Mik' into kieltäni nyt kahlehtii? En puhua ma voi, ja hän kun pyysi! Orlando-parka, olet kukistettu! Niin, Charles tai joku heikompi sun voitti.
(Le Beau palajaa.)
LE BEAU. Teit' ystävänä neuvon, hyvä herra: Tää paikka jättäkää. Vaikk' ylistystä Ja suosiot', ystävyyttä ansaitsette, Niin on nyt sillä päällä herttua, Ett' tekonne hän kaikki pahaks kääntää. Häll' oikkuns' on. Mik' on hän, teidän nähdä On sopivampi kuin mun kertoa.
ORLANDO. Suur' kiitos, herra! Pyydän, sanokaa: Ken herttuan tytär noista kahdest' oli, Jotk' ottelua tässä katselivat?
LE BEAU. Ei kumpikaan, jos luontoon katsotaan; Mut hoikempi on hänen tyttärensä, Ja karkoitetun herttuan on toinen, Jot' anastaja-setä täällä pitää Seuraksi tyttärelleen: näiden rakkaus On hellempi kuin koskaan sisarusten. Mut herttua, tietäkää, on hiljan saanut Ihanaan veljentyttäreensä inhon, Ja muut' ei syytä siihen lie kuin se, Ett' avuistansa häntä kansa kiittää Ja hyvän isän tähden häntä säälii! Ja, kautta henkeni, hän salavihans' Äkisti häneen purkaa. -- Hyvästi! Maailmass' ehommassa toivon teiltä Vastedes lisää rakkautta ja seuraa.
ORLANDO. Hyvästi! Suurest' olen kiitollinen.
(Le Beau menee.)
Nyt joudun peijakkaasta itse peikkoon: Tylystä herttuasta tylyyn veikkoon. -- Mut taivaallinen Rosalinda!
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone hovilinnassa. (Celia ja Rosalinda tulevat.)
CELIA. No, serkku! No, Rosalinda! -- Cupido armahtakoon! -- Ei sanaakaan?
ROSALINDA. Ei edes koiralle viskattavaa.
CELIA. Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.
ROSALINDA. Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä, ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.
CELIA. Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?
ROSALINDA. Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä tämä arkimaailma!
CELIA. Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi; jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.
ROSALINDA. Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni rinnassa.
CELIA. Yskäise ne pois.
ROSALINDA. Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.
CELIA. No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.
ROSALINDA. Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.