Part 11

Täten järjetön, raaka ja valheellinen kyhäys, jolla ei ole mitään yhteyttä taiteen kanssa, vaan jossa tekijä on osannut mestarillisesti taidetta väärentää, kiertää ympäri koko maailman, maksaa miljoonia ja turmelee yhä enemmän yliluokkien makua ja heidän käsitystään todellisesta taiteesta.

XIV.

Suurin osa ihmisistä, joita ei ainoastaan pidetä viisaina, vaan jotka todella ovatkin viisaita, jotka voivat käsittää vaikeimpiakin filosoofisia mietteitä ja ratkaista sekavimpiakin matemaattisia tehtäviä — tällaiset ihmiset kykenevät ani harvoin ymmärtämään yksinkertaisinta ja selvintä totuutta, joka olisi omiaan näyttämään vääräksi heidän mielipiteensä jostakin asiasta, jonka he ovat suurilla vaikeuksilla muodostaneet, josta he ylpeilevät, jota he ovat opettaneet muillekin, ja jonka mukaan ovat asettaneet oman elämänsä. Sentähden onkin minulla vähän toivoa siitä, että ne johtopäätökset, joihin olen tullut taiteemme ja yleisömme maun turmeltumisesta, saisivat kannatusta, tahi että niitä edes viitsittäisiin arvostella. Siitä huolimatta täytyy minun sanoa loppuun mielipiteeni nykyisestä taiteesta. Tutkiessani kysymystä taiteesta olen tullut siihen vakuutukseen, että kaikki se, jota pidetään hyvänä ja ainoana taiteena, ei ole taidetta, vaan sen väärentämistä. Tiedän, että tämä väite on sangen kummallinen ja että se näyttää paradoksilta. Mutta jos tunnustamme oikeaksi sen, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka kautta toinen ihminen ilmaisee tunteensa toiselle, eikä kauneuden ja aatteen ilmaisemista t.m.s., niin täytyy epäilemättä tunnustaa oikeaksi tämä väite. Jos taide todellakin on tunteiden tajullista ilmaisemista, niin täytyy meidän väkisinkin myöntää, että kaikesta siitä, jota nykyään pidetään taiteena — kaikista niistä romaaneista, kertomuksista, draamoista, komedioista, tauluista, veistokuvista, sinfoniioista, oopperoista, opereteista, baleteista y.m., joita pidetään taideteoksina, tuskin yksi sadasta tuhannesta on lähtenyt tekijän tuntemasta tunteesta, kaikki muut ovat ainoastaan tehdastavaraa, taiteen mukailemista, joissa todellisen taiteen sijasta vaikuttavat ulkonaiset keinot. Että olemassa olevien taideteosten joukossa ainoastaan yksi sadasta tuhannesta ansaitsee todellisen taideteoksen nimen, voi huomata seuraavasta. Olen jostakin lukenut, että maalareita on yksin Pariisissa 30,000. Yhtä paljon täytyy niitä olla Englannissa, saman verran Saksassa, saman verran Venäjällä, Itaaliassa ynnä kaikissa pikkuvaltioissa yhteensä. Koko Europassa täytyy siis olla maalareita noin 120,000, yhtä paljon täytyy olla soittotaiteilijoita ja kirjailijoita. Jos jokainen näistä 300 tuhannesta taiteilijasta valmistaa edes 3 teosta vuodessa (useat valmistavat 10 ja enemmänkin), niin tulee joka vuosi maailmaan noin miljoona taideteosta. Paljonko onkaan niitä kerääntynyt 10 viime vuoden kuluessa ja paljonko koko sillä ajalla kun yliluokkien taide on ollut eroitettuna kansan taiteesta? Nähtävästi — miljoonia. Kehenkähän suurimmistakaan taiteentuntijoista ovat kaikki nämät luullut taideteokset tehneet mitään vaikutusta? Puhumattakaan työkansasta, jolla ei ole käsitystäkään kaikista näistä teoksista, eivät yliluokkainkaan ihmiset voi tuntea tuhatta osaakaan kaikista eivätkä ymmärtää niitä, jotka he tuntevat. Kaikki nämät taideteosten nimellä kulkevat esineet eivät tee minkäänmoista vaikutusta kehenkään, korkeintaan voivat ne antaa jonkummoista huvia rikkaiden suurelle, joutilalle joukolle, ja sentähden häviävätkin ne jäljettömiin. Tähän vastataan tavallisesti, että jollei olisi olemassa suurta määrää onnistumattomia kokeita, ei myöskään voisi olla todellisia taideteoksia. Tällainen väite on samallainen kuin se, jonka tekee leipuri, jonka leipä on huonoa, että jollei olisi satoja huonosti leivottuja leipiä, ei muka myöskään voisi olla yhtään hyvin paistettua. On kyllä totta, että siellä, missä on kultaa, on myöskin paljon hiekkaa, mutta se ei anna meille oikeutta puhua tyhmyyksiä, jotta voisimme sanoa jotakin viisastakin.

Kaikkialla näemme me taiteellisina pidetyitä teoksia. Samaan aikaan painetaan tuhansia runoelmia, tuhansia romaaneja, tuhansia draamoja, tuhansia tauluja, ja säveltuotteita. Kaikki runoteokset kuvaavat rakkautta tahi luontoa, tahi tekijän sielun tilaa, kaikki ovat kirjoitetut määrätyllä runomitalla ja loppusoinnulla, kaikki draamat ja komediat ovat erinomaisesti näyttämölle pannut ja niitä näyttelevät erinomaisen harjaantuneet näyttelijät; kaikki romaanit ovat jaetut lukuihin, kaikissa kuvataan rakkautta, niissä on vaikuttavia kohtauksia ja kerrottuna paljon todellisen elämän pikkuseikkoja; kaikissa sinfoniioissa on allegro, andante, scherzo ja finaali ja kaikki ovat ne kokoonpannut modulatsiooneista ja akordeista ja niitä esittävät harjaantuneet soittajat; kaikki kuvat ovat kullatuissa puitteissa ja kuvaavat joko henkilöitä tai muuta. Mutta kaikista näistä eri taiteen alaan kuuluvista teoksista on ainoastaan yksi sadasta tuhannesta sellainen, ettei se ainoastaan ole parempi muita, vaan myöskin eroaa niistä, kuten timantti lasista. Toista taideteosta ei voi ostaa millään rahoilla, sillä se on niin suuriarvoinen, toisella taas ei ole mitään arvoa, vieläpä on se pahennukseksikin, sillä se on omiaan pilaamaan ihmisten maun. Mutta sen mielestä, jonka tunne-elämä on pilaantunut ovat ne aivan samankaltaisia.

Todellisen taideteoksen tunteminen on sangen vaikeata. Se on sitä vaikeampaa sentähden, että valheelliset taideteokset ovat ulkomuodoltaan yhtä hyviä, välistä parempiakin kuin todelliset, ne viehättävät enemmän ja niiden sisältö on intresantimpi, kuin todellisten. Miten on siis valittava, miten on satojen tuhansien, ulkonaisesti samannäköisten teosten joukosta löydettävä yksi todellinen.

Ihmiselle, jolla on turmeltumatoin maku, maalaistyömiehelle, on se yhtä helppoa kuin eläimelle on turmeltumattoman vainunsa avulla löytää metsässä tai kedolla tuhansista jäljistä sen, jota se hakee. Erehtymättä löytää eläin haettavansa; samoin myöskin ihminen, jonka luontaiset ominaisuudet eivät ole turmeltuneet, valitsee erehtymättä tuhansista esineistä todellisen taideteoksen, sillä hänessä herää todellisen taiteilijan teoksessaan ilmaisema tunne, mutta ihmiselle, jonka maku kasvatuksen ja elämän kautta on pilaantunut, on se mahdotonta. Tunne, jolla heidän pitäisi vastaanottaa taiteellista vaikutusta, on heissä turmeltunut; sentähden täytyy heidän taidetta arvostellessaan turvautua järkeistelyyn ja opinnoihin, jotka vievät heidät väärälle uralle, joten suurin osa meidän yleisöstämme ei kykene eroittamaan todellista taideteosta mitä huonoimmin väärennetystä. Monet ihmiset istuvat kokonaisia tuntia konserteissa ja teaattereissa kuunnellen uusien säveltäjien sävellyksiä ja pitävät välttämättömänä lukea uusien kuuluisien kirjailijain teoksia ja nähdä tauluja, jotka esittävät joko aivan käsittämätöntä tahi sellaista, jota he paljoa paremmin voisivat nähdä luonnossa. Sitä paitsi pitävät he velvollisuutenaan innostua kaikesta tästä, koska ne muka ovat taideteoksia, mutta samalla he jättävät huomaamatta, vieläpä halveksivatkin todellisia taideteoksia ainoastaan sentähden, ettei niitä heidän seurapiirissään pidetä taiteena.

Muutama päivä sitten palasin kotiin kävelyltä raskaalla mielellä. Lähestyessäni kotoa kuulin talonpoikaisnaisten esittämää laulua. Laulullaan tervehtivät he naimisiin mennyttä ja kotiin tullutta tytärtäni. Laulussa huutoineen ilmeni sellainen iloisuus, reippaus ja tarmo, että huomaamattani heräsi minussakin sama tunnelma ja iloisella, reippaalla mielellä tulin kotiin. Yhtä kiihtyneessä mielentilassa olivat myöskin kaikki omaiseni kuunneltuaan laulua. Samana iltana tuli luoksemme erinomainen soittoniekka, joka oli kuuluisa klassillisten ja varsinkin Beethovenin sävellysten esittäjä ja hän soitti meille opus 101 Beethovenin sonateista.

Katson tarpeelliseksi huomauttaa niille, jotka kenties pitävät minun arvosteluani tästä sonatista todistuksena minun epämusikaalisuudestani, että kaiken sen, minkä muut ymmärtävät tästä ja muista Beethovenin viimeisistä teoksista, ymmärsin minäkin aivan samoin kuin hekin ja että minä yleensä olen hyvin herkkä musiikin vaikutukselle. Kauan aikaa pakoitin itseäni ihailemaan näitä Beethovenin viimeisiä muodottomia sävellyksiä. Mutta kun aloin todenteolla ajatella taidetta, vertaamaan Beethovenin viimeisten teosten tekemää vaikutusta siihen mieluiseen, selvään ja musikaaliseen vaikutukseen, jonka minuun ovat tehneet Bachein, Mozartin, Chopin'in melodiiat — nimittäin ne niistä, jotka eivät ole kovin mutkikkaita — samoin kuin itse Beethoveninkin ensimäiset sävellykset ja erittäinkin kansanlaulut, hävisi minusta kohta teennäinen, kivulloinen ihastus Beethovenin viimeisiin sävellyksiin.

Kun esitys oli lopussa rupesivat läsnäolijat, vaikka heidän nähtävästi olikin ollut sangen ikävä, suuresti ylistelemään Beethovenin syvämietteistä sävellystä, jonka ohessa he eivät unohtaneet huomauttaa siitä, ettei ennen ymmärretty säveltäjän viimeistä perioodia, vaikka se on kaikkein paras. Kun minä uskalsin verrata sitä vaikutusta, jonka minuun, samoin kuin muihinkin kuulijoihin, oli tehnyt talonpoikaisnaisten laulu tähän sonattiin, niin Beethovenin ihailijat hymyilivät ylenkatseellisesti eivätkä katsoneet olevan syytä edes vastata mokomaan kummalliseen puheesen.

Mutta siitä huolimatta oli talonpoikaisnaisten laulu todellista taidetta, joka herätti todellisen ja voimakkaan tunteen. Beethovenin 101:nen sonatti sitä vastoin ainoastaan onnistumatoin taideteoksen koe, jossa ei ole mitään määrättyä tunnetta, ja joka sen vuoksi ei voi herättää tunnetta muissakaan.

Taidetta käsittelevää teostani varten luin tänä talvena suurella vaivalla Zolan, Bourget'n ja Kiplingin kuuluisat ja koko Europassa ylistellyt romaanit ja kertomukset. Samaan aikaan satuin eräässä lasten lehdessä lukemaan kertomuksen aivan tuntemattomalta tekijältä. Siinä kuvataan, miten köyhän lesken perheessä valmistaudutaan Pääsiäisjuhlaa vastaanottamaan. Suurella vaivalla saa äiti hankituksi vähän jauhoja, jotka hän ripottaa pöydälle sotkeakseen taikinaa. Sen jälkeen lähtee hän hakemaan hiivaa ja käskee lasten pysymään tuvassa jauhoja vartioimassa. Äidin mentyä tulevat naapurin lapset huutaen akkunan alle ja pyytävät mökinlapsia kadulle leikkimään. Lapset unohtavat äidin käskyn, menevät mökistä kadulle ja alkavat leikkiä. Äiti tulee hiivoineen ja huomaa, että hänen poissa ollessaan on hautova kana ripoitellut jauhot pöydältä mökin multapermannolle, jolta kananpojat niitä nokkivat tomun seasta. Epätoivossaan toruu äiti lapsia, jotka rupeavat itkemään. Äidin käy sääliksi lapsia. Kun nisujauhoja ei enään ole, päättää äiti leipoa pääsiäiskakun seulotuista ruisjauhoista, voidella sen munanvalkuaisella ja asettaa ympärille pääsiäismunat.

"Musta leipä on valkoisen setä". Tämän sananparren sanoo äiti lapsille lohdutukseksi, kun pääsiäiskakku ei ole nisujauhoista. Ja lasten epätoivo muuttuu yht'äkkiä iloksi, yhteen ääneen toistavat he sananpartta ja vielä iloisemmalla mielellä odottavat pääsiäiskakun valmistumista.

Kummallista kyllä, Zolan, Bourget'n, Kiplingin y.m. romaanit ja kertomukset jännittävine aiheineen, eivät hituistakaan minua liikuttaneet. Mitä lukiessani suututti minua koko ajan niiden tekijät, jotka pitävät lukijoitaan niin naiiveina, etteivät viitsi edes salata niitä keinoja, joilla he tahtovat pettää heitä. Ensimäisistä riveistä voi jo huomata tekijän aikomuksen ja kaikki pikkuseikat tulevat tarpeettomiksi ja ikäviksi. Mutta ennen kaikkea voi huomata, ettei tekijällä ole mitään muuta tunnetta kuin halu kirjoittaa romaanin tai kertomuksen. Sentähden ei hänen teoksensa teekkään mitään taiteellista vaikutusta. Mutta tuntemattoman tekijän kirjoittamaa kertomusta lapsista ja kananpojista en voinut kädestäni heittää, ennen kun olin sen lopettanut, sillä minussa heräsi heti sama tunne, jota oli kokenut itse tekijä, ja jonka hän kertomuksessaan toi esiin.

Englantilaisessa Academy Albumissa on vieretysten kaksi kuvaa. Toinen, J.C. Dalmasin maalaama, kuvaa pyhää Antoniusta kiusauksen ahdistamana. Pyhimys rukoilee polvillaan. Hänen takanaan seisoo alaston nainen ja jonkummoisia petoja. Taiteilijaa on nähtävästi sangen suuresti miellyttänyt nainen, Antonius on hänelle sitä vastoin ollut aivan sivuseikka, ja kiusaus ei näytä hänestä (taiteilijasta) ollenkaan kauhistavalta, vaan päinvastoin hyvinkin miellyttävältä. Jos tässä taulussa onkin jotain taidetta, niin on se joka tapauksessa hyvin huonoa ja valheellista. Toinen kuva taas on pieni taulu Langleyltä. Se kuvaa kuljeksivaa kerjäläispoikaa, jonka nähtävästi juuri on kutsunut sisään joku säälivä emäntä. Poika on vääntänyt jalkansa koukkuun penkin alle ja syö. Emäntä seisoo vieressä nähtävästi pitääkseen huolta siitä, että ruokaa on tarpeeksi. Noin seitsenvuotias tyttö nojautuen käsivarteensa katselee totisena ja tarkkaavaisena nälkäistä poikaa. Ensi kertaa elämässään tyttö nähtävästi ymmärtää, mitä on köyhyys ja säätyeroitus ihmisten välillä ja ensi kertaa tulee hän ajatelleeksi: miksi hänellä on kaikkea, ja poika raukka on kengätöin ja nälkäinen? Hän tuntee sääliä ja iloa samaan aikaan. Hän rakastaa sekä poikaa että kaikkea hyvää... Katsoja tuntee, että taiteilija on rakastanut tyttöä ja kaikkea, jota tyttö rakastaa. Tämä taulu, jonka tekijä nähtävästi ei ollenkaan ole mikään kuuluisuus, on mainio, todellinen taideteos.

Olen nähnyt Rossin esittävän Hamletia. Sekä näytelmää että pääosan esittäjän näyttelemistä pitävät meidän kriitikkomme dramaattisen taiteen mestariteoksina. Mutta siitä huolimatta tuotti minulle sekä itse draama, että myöskin sen esittäminen erityistä kärsimystä, jota aina aikaansaavat valheelliset taideteokset. Hiljakkoin luin kertomuksen voguulien teaatterista. Eräs läsnäolijoista kertoo siitä seuraavaa. Yksi suurikasvuinen ja yksi pienikasvuinen voguuli ovat puetut peuran nahkoihin. Toinen heistä esittää naaraspeuraa, toinen poikasta. Kolmas voguuli esittää metsästäjää jousineen ja suksineen, neljäs matkii linnun ääntä, joka varoittaa peuraa vaarasta. Draaman sisällys on se, että metsästäjä ajaa takaa peuraa poikineen. Peurat juoksevat näyttämöltä ja vähän ajan perästä näyttäytyvät uudelleen. Koko näytelmä esitetään pienessä jurtassa. Metsästäjä tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi vainotuita. Poikanen on jo väsynyt ponnistuksista ja painautuu äitiään vasten. Naaraspeura pysähtyy hengähtääkseen. Metsästäjä saavuttaa heidät ja tähtää. Samassa visertää lintu ilmoittaen peuroille vaaran läheisyyden. Peurat alkavat uudelleen juosta. Metsästäjä seuraa ja saavuttaa heidät uudelleen ja ampuu. Nuoli sattuu poikaseen. Poikanen ei jaksa enään juosta. Hän nojautuu emäänsä, joka nuolee hänen haavaansa. Uudestaan jännittää metsästäjä jousensa. Katsojat jähmettyvät, kertoo läsnäollut, ja yleisöstä kuuluu raskaita huokauksia, jopa itkuakin. Kuvausta lukiessani tunsin heti, että näytelmä oli todellinen taideteos.

Sitä, mitä nyt sanon, tullaan pitämään mielettömänä paradoksina, jonka tyhmyyttä voi ainoastaan ihmetellä. Ja kuitenkaan en voi olla sanomatta ajatustani. Olen vakuutettu siitä, että niin kutsutut sivistyneet, joista toiset kirjoittavat runoja, kertomuksia, romaaneita, oopperoita, sinfoniioja, sonatteja, maalailevat kaikenlaatuisia tauluja, muovailevat veistokuvia, toiset kuuntelevat ja katselevat niitä, kolmannet taas arvostelevat väitellen ja tuomiten, viettävät juhlia ja pystyttävät muistopatsaita toinen toisilleen ja tätä kestää useita sukupolvia, — että tällaiset ihmiset pieniä poikkeuksia lukuunottamatta eivät koskaan muulloin kuin aikaisemmassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, jolloin he vielä eivät ole kuulleet mitään taidearvosteluja, ole tunteneet sitä yksinkertaista, kehittymättömimmällekin ihmiselle, vieläpä lapsellekin tuttua tunnetta, jonka meissä herättää toisen tunne, joka saattaa meitä iloitsemaan toisen ilosta, suremaan toisen surua, koko sielullamme sulautumaan toisen sieluelämään, ja joka juuri on taiteen olemus. Sentähden eivät nämät ihmiset kykenekkään eroittamaan todellista taideteosta väärennetystä, vaan pitävät todellisena, suurena taiteena kaikkein huonointa ja valheellista. Todellista taidetta he eivät edes huomaa sentähden, että valetaide on aina koreata ja vaateliasta, todellinen taas vaatimatonta.

XV.

Meidän yleisömme taide on siihen määrään turmeltunut, ettei ainoastaan huonoa taidetta pidetä hyvänä, vaan vieläpä on kokonaan kadonnut käsitys taiteesta. Voidaksemme siis puhua meidän yleisömme taiteesta täytyy meidän ennen kaikkia eroittaa todellinen taide valheellisesta. Epäilemättömänä todellisen taiteen tunnusmerkkinä on sen ominaisuus herättää toisissa taiteilijan oman tunteen, sen tarttuvaisuus. Jos ihminen ilman minkäänmoista toimintaa, muuttamatta asemaansa, lukiessaan, kuullessaan tai nähdessään jonkun teoksen, tuntee sellaista tunnetta, joka yhdistää hänet tekijään ja muihin, jotka samoin kuin hänkin ovat teoksen vaikutuksen alaisina, niin sellainen teos on taideteos. Olkoon teos kuinka runollinen tahansa, kuinka täynnä efektejä ja kuinka jännittävä hyvänsä, olkoon se miten paljon tahansa todellisen taideteoksen näköinen, niin se ei ole taideteos, jollei se herätä sitä kaikista muista tunteista eroavaa ilontunnetta, joka yhdistää meidät henkisesti tekijän ja muiden kuulijoitten ja katsojien kanssa.

Tämä tunnusmerkki on tosin sisällinen ja senvuoksi ne ihmiset, jotka ovat unohtaneet todellisen taiteen tekemän vaikutuksen ja odottavat siltä jotakin muuta — ja sellaisia on suurin osa meidän yleisöstämme — voivat luulla, että se huvitus ja kiihoitus, jota heissä vaikuttaa valheellinen taide on esteettistä tunnetta. Näitä ihmisiä on yhtä mahdotoin saada pois luulostaan, kuin värisokeata uskomaan, ettei viheriä väri ole punainen. Niille ihmisille taas, joiden maku on tärveltymätöin, on tämä tunnusmerkki täysin tyydyttävä, ja kylliksi eroittamaan taiteen herättämän tunteen kaikista muista.

Tämän tunteen pääominaisuus on siinä, että taideteoksen vaikutuksen alaisena oleva siihen määrään yhdistyy taiteilijan kanssa, että hänestä tuntuu kuin olisi teos hänen itsensä tekemä, ja että hän itse jo kauvan sitten olisi tahtonut ilmaista samaa kuin taideteos ilmituo. Todellinen taideteos vaikuttaa sen, että meidän ja taiteilijan, samoin kuin meidän ja muiden sen vaikutuksen alaisina olevien välillä, häviää kaikki tunteitten erilaisuus. Juuri tässä persoonallisuuksien sulautumisessa toisiinsa on taiteen voima ja viehätys.

Tuote, joka herättää meissä tällaisen tunteen, joka saattaa meidät tekijän omaan mielialaan ja yhdistää meidät henkisesti toisiin ihmisiin, on taideteos, muut ovat ainoastaan valheellista taidetta. Mutta ei siinä kyllin, että tarttuvaisuus on taiteen epäilemätöin tunnusmerkki, vaan on tarttuvaisuuden määrä myöskin ainoa mittapuu taiteen arvoa arvosteltaessa.

_Mitä voimakkaampi tarttuvaisuus on, sitä parempaa on taide puhumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta niiden tunteiden arvosta, joita se ilmaisee._

Taiteen suurempi eli pienempi tarttuvaisuus riippuu kolmesta ehdosta: 1) sen ilmaisemien tunteiden omituisuudesta; 2) näiden tunteiden enemmän tai vähemmän selvästä ilmaisemisesta ja 3) taiteilijan vilpittömyydestä, sen tunteen voimakkuudesta, jota hän teoksessaan ilmaisee.

Mitä omituisempi on ilmaistu tunne, sitä voimakkaammin se vaikuttaa. Me tunnemme sitä suurempaa nautintoa, mitä omituisempi mieliala on, johon taideteos meidät saattaa.

Tunteen ilmaisemisen selvyys vaikuttaa sen tarttuvaisuuteen, sillä henkisesti yhtyessämme tekijän kanssa, olemme me sitä enemmän tyydytetyt, mitä selvemmin se tunne on ilmaistu, jonka me mielestämme jo kauvan sitten olemme kokeneet, mutta jonka me nyt vasta tapaamme oikein ilmaistuna.

Mutta kaikkein enimmän vaikuttaa taiteen tarttuvaisuuteen taiteilijan vilpittömyys. Kun katsoja, kuulija tai lukija tuntee että taiteilija itse innostuu omasta tuotteestaan ja kirjoittaa, laulaa tai näyttelee itseään varten eikä ainoastaan vaikuttaakseen muihin, niin tämä taiteilijan mielentila vaikuttaa häneen, ja päinvastoin kun katsoja, lukija tai kuulija tuntee, ettei taiteilija kirjoita, laula tai näyttele tyydyttääkseen itseään ja ettei hän itse tunne sitä, mitä tahtoo ilmaista, niin ei omituisinkaan uusi tunne eikä täydellisinkään tekniikka tee mitään vaikutusta, vaan päin vastoin inhoittaa.

Olen sanonut, että taiteen ollakseen todellista tulee täyttää nämät kolme ehtoa, mutta itse asiassa on pääehtona se, että taiteilija tuntee sisällistä tarvetta ilmituoda ilmaisemansa tunteen. Tähän sisältyy itse asiassa muut ehdot, sillä jos taiteilija on vilpitön, niin ilmilausuu hän tunteensa ainoastaan siten kun hän itse on sen tuntenut. Mutta koska ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia, ei myöskään tunteet ole kaikilla samallaiset. Jokaisella on omat tunteensa, jotka ovat sitä omituisemmat, mitä syvemmin, sydämellisemmin ja vilpittömämmin taiteilija tuntee: Ja juuri tämä vilpittömyys saattaa taiteilijan löytämään selvän ilmaisumuodon sille tunteelle, jonka hän tahtoo julkilausua.

Sen vuoksi onkin kolmas ehto — vilpittömyys, — tärkein kaikista. Tämän ehdon täyttää aina kansan taide ja sen vuoksi se vaikuttaakin niin voimakkaasti. Mutta yliluokkien taiteella ei ole tätä vilpitöntä tunnetta, sillä sen harjoittajat valmistelevat teoksiaan omia persoonallisia, itsekkäitä ja turhamaisia tarkoituksiaan varten.

Nämät kolme ehtoa tulee todellisen taiteen täyttää ja samalla määräävät nämät ehdot myöskin jokaisen taideteoksen arvon riippumatta sen sisällyksestä.

Jos yksikin ehdoista puuttuu, ei teos enään ole todellista vaan valheellista taidetta. Jollei teos selvästi ja ymmärrettävästi ilmaise taiteilijan omituista, individuaalista tunnetta ja jollei se ole lähtenyt tekijän sisällisestä tarpeesta, niin se ei ole taideteos.

Taideteosten taiteellinen arvo riippuu siitä, missä määrin ne kykenevät täyttämään nämät kolme ehtoa. Tämä arvo on aivan riippumatoin taideteosten sisällyksestä.

Toisessa taideteoksessa on enin silmään pistävä ilmaistun tunteen omituisuus, toisessa taas ilmaisutavan selvyys tai tunteen vilpittömyys, kolmannessa sekä omituisuus että vilpittömyys j.n.e.

Siten eroittuu taide vale-taiteesta, siten voi määrätä taiteen arvon riippumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta siitä, ilmaiseeko se hyviä vai huonoja tunteita.

Mutta miten voimme määrätä hyvän ja huonon taiteen sen sisällykseen katsoen?

XVI.

Taide, samoin kuin puhekkin, on yksi niistä välikappaleista, joiden avulla ihmiset lausuvat toisilleen ajatuksensa ja tunteensa ja sen vuoksi edistää se myöskin ihmiskunnan kehittymistä. Puhe tekee mahdolliseksi nykyiselle sukupolvelle saamaan selvää menneen sukupolven tai aikamme etevimpien henkilöiden kokemuksen tai ajattelemisen kautta hankkimista tiedoista; taide taas ilmaisee meille entisten sukupolvien ja oman aikamme etevimpien tunteet. Ja samoin kuin oikeammat, tarpeellisemmat tiedot saattavat unhotuksiin väärät ja tarpeettomat, aivan samoin myöskin paraimmat ja ihmisten onnellisuudelle välttämättömimmät tunteet sysäävät syrjään vähemmän hyvät ja välttämättömät. Siinä on taiteen tarkoitusperä. Sentähden on taide sisällykseltään sitä parempaa, mitä paremmin se voi täyttää tämän tarkoituksensa.

Tunteitten arvon taas, s.o. ovatko ne pidettävät hyvinä vaiko huonoina, määrää ajan uskonnollinen vakaumus.

Jokaisella historiallisella ajanjaksolla ja jokaisella säätyluokalla on oma käsityksensä elämästä, joka käsitys määrää sen korkeimman hyvän, johon aikakauden ihmiset pyrkivät. Tämä käsitys on määrätyn ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus. Muutamat aikakauden etevämmät ihmiset lausuvat aina selvään julki tämän vakaumuksen, jonka kaikkikin enemmän tai vähemmän selvästi tuntevat. Jos meistä näyttää, ettei yleisössä ole mitään uskonnollista vakaumusta, niin tulee se siitä, ettemme tahdo nähdä sitä. Huomata sitä taas emme useasti tahdo sentähden, että se on ristiriidassa meidän elämämme kanssa ja tuomitsee sen vääräksi.