Part 18

Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa, niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja omatuntonsa.

Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.

Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen on elimellistä työnjakoa, -- mutta puhuessaan niin, he puhuvat täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.

On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen tahansa. On olemassa kankureita -- siis semmoinen on työnjako. Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.

Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti, niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä, missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen, -- jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.

Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea. Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri nimittääkin työnjaoksi.

Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin, sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.

Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä, on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat, overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta kummallisesta työnjaon käsityksestä.

Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään, joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti, työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.

Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan -- sitä on vaikea itselleen kuvitella.

Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.

Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen omatunto, vaan ulkonainen havainto.

Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.

Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin, kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30 vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään, tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi, filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.

Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.

Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.

Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja, sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat tehneet papit ja sofistit.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita. Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen sijalla oli jo uusi valhe -- valtiollisfilosoofinen. Ihmiset vapautuivat siitäkin.

Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle: tieteellinen valhe.

Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli tuona ulkonaisena -- ilmestys, tieteessä -- havainto.

Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt. Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista. Kaikki on hyljättävä, sanovat he, -- järjellä ei voi käsittää totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie -- erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.

Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.

Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana, jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan, syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän kysymysten selvityksen perille.

Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin, protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä, s.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi. Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi, kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja yleisinhimilliseen ajatteluun.

XXXII.

Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa, jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.

Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää, että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.

Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) -- te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta, ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.

Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua, siivotkaa minun huoneitani.

Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.

Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa. Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?

Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen, muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta -- antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, -- antakaa ne minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa, kemiaa, teknologiaa -- antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan, mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani, lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa runoutta, plastillista taidetta, soitantoa -- antakaa minulle elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta, työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?

Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan oikeassa.

Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se, että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.

Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla, kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä, tiedeakatemiojen toiminnalla -- hänen tiedon vaatimuksensa. Millä tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? -- Pushkinilla, Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja, atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen, olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee, me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen; työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.

Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti syödä tekemättä mitään työtä, -- olemme me, korvaukseksi saamastamme ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksemme esineeksi.

Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.

Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet -- samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä -- milloin elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa. Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä, että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta luisuu viimeinenkin puolustuksemme.

Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.

XXXIII.

Oli aika, kun kirkko johti maailmamme ihmisten henkistä elämää. Kirkko lupasi ihmisille onnea ja sillä vapautti itsensä osanotosta ihmiskunnan taisteluun elämän puolesta. Mutta niinpian kuin se sen teki, se luopui kutsumuksestaan ja ihmiset kääntyivät siitä pois. Eivät kirkon erehdykset saattaneet sitä perikatoon, vaan sen palvelijoitten luopuminen työn laista, josta he vapauttivat itsensä esivallan avulla Konstantinuksen aikana. Heidän oikeutensa joutilaisuuteen ja ylellisyyteen synnyttivät sen erehdykset. Tämä oikeus pani alulle kirkon huolenpidon omasta itsestään eikä ihmisistä, joita se oli ottanut palvellaksensa. Ja kirkon palvelijat antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Valtio otti johtaakseen ihmiskunnan elämää. Valtio lupasi ihmisille oikeutta, levollisuutta, turvallisuutta, järjestystä, yleisten henkisten ja aineellisten tarpeitten tyydytystä, ja sen nojalla valtiota palvelevat ihmiset vapauttivat itsensä osanotosta taisteluun ihmiskunnan elämän puolesta. Mutta valtion palvelijat, niinpian kuin he saivat tilaisuuden käyttää hyväkseen toisten työtä, tekivät samoin kuin kirkonkin palvelijat. Heidän päämääräkseen tuli valtio, eikä kansa, ja valtion palvelijat -- alkaen kuninkaista alimpiin virka- ja palvelusmiehiin asti -- Roomassa, Ranskassa, Englannissa, Venäjällä, Amerikassa antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Ja ihmiset kadottivat uskonsa valtioon; anarkiaa aletaan jo itsetietoisesti pitää ihanteena.

Valtio kadotti lumousvoimansa ihmisiin vaan senvuoksi, että sen palvelijat ottivat itselleen oikeuden käyttää hyväkseen kansan työtä.

Saman tekivät tiede ja taide valtiovallan avulla, jota he ottivat kannattaakseen. Hekin hankkivat itselleen oikeuden joutilaisuuteen ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, ollen hekin uskottomia kutsumukselleen.

Ja heidänkin erehdyksensä ovat johtuneet ainoastaan siitä, että tieteen palvelijat, nojautuen väärin ymmärrettyyn työnjaon periaatteeseen, ottivat itsellensä oikeuden käyttää hyväkseen toisten työtä ja unohtivat kutsumuksensa tarkotuksen asettaessaan päämaalikseen kansan hyödyn asemesta tieteen ja taiteen salaperäisen hyödyn. Samaten kuin edeltäjänsä, antautuivat hekin joutilaisuuteen ja irstaisuuteen -- pääasiallisesti henkiseen.

Sanotaan: tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle. Se on aivan totta.

Kirkko ja valtio ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että ne ovat väärin käyttäneet valtaansa ja että heidän palvelijansa ovat luopuneet kaikille ihmisille yhteisestä ja ikuisesta velvollisuudesta tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, vaan siitä huolimatta.

Samoin myöskin tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle ei sen kautta, että tieteen ja taiteen harjoittajat, työnjaon verukkeella, elävät työkansan hartioilla, vaan siitä huolimatta. Rooman tasavalta ei ollut senvuoksi mahtava, että sen kansalaisilla oli tilaisuus irstailla, vaan senvuoksi, että niitten joukossa oli uljaita kansalaisia. Sama on laita tieteen ja taiteen.

Tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että niitten palvelijoilla oli ennen välistä, ja nykyään on aina mahdollisuus vapauttaa itsensä työstä, vaan sen kautta, että on ollut nerokkaita ihmisiä, jotka, käyttämättä hyväkseen tuota mahdollisuutta, ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Oppineitten ja taiteilijoitten sääty, joka väärään työnjakoon perustuen vaatii oikeutta käyttää hyväkseen toisten työtä, ei voi edistää tositiedettä ja tositaidetta, sillä valhe ei voi synnyttää totuutta.