Part 16

Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen, oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena. Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan, että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.

Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion virkamiesten toiminnan suhteen.

Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.

Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa itselleen hyödyllisenä.

Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen etu. Mutta -- ihmeellistä kyllä -- nuo teollisuuden harjoittajat ovat sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään hyväkseen heidän työtänsä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla, lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka palkitsee kaiken pahan.

Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?

Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.

Vastaus on oleva sangen nolostuttava.

Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne, jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa turmiolliseltakin.

Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista, konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin, että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen, ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä, ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.

Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen, konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja taiteen harjoittajien palkitsemiseen.

Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta, jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.

Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.

Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille, ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon. He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa, ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä. Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja, tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen asian luonteen, -- niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta -- niin vakuutettuja he ovat toimensa pyhyydestä.

Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä, ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna, että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.

Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.

Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä vahinkoa -- kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.

Teollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä hyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää toisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon kuin mahdollista toisten työtä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat työläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää toimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn tarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut siitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on järkähtämätön.

Luulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen perusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti oikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.

Täytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena tuommoiselle hirveälle eksymykselle.

XXVIII.

Niinpä onkin asianlaita. Toisten työllä elävien ihmisten aseman perusteena ei ole ainoastaan usko, vaan kokonainen oppi, eli oikeastaan kolme oppia, jotka aikain kuluessa ovat kasvaneet toinen toisensa päälle ja sitten yhtyneet yhdeksi hirviömäiseksi valheeksi -- humbuugiksi, niinkuin englantilaiset sanovat, joka peittää ihmisiltä heidän vääryytensä.

Kaikkein vanhin oppi maailmassa, joka sallii ihmisten laiminlyödä päävelvollisuuttaan tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, oli kirkollis-kristillinen oppi. Sen mukaan eroavaisuus ihmisten välillä perustuu Jumalan tahtoon, niinkuin eroavaisuus auringon, kuun ja tähtien välillä. Yhdet ovat saaneet Jumalalta käskyn hallita kaikkia, toiset käskyn hallita useita, kolmannet käskyn hallita muutamia, neljännet käskyn alistua.

Tämä oppi, vaikka sen perustukset jo horjuvatkin, inertian lain voimasta yhä vielä vaikuttaa ihmisiin niin, että monet tunnustamatta itse oppia ja usein sitä tuntemattakin kuitenkin sitä seuraavat.

Toinen maailmamme oppi on se, jota en voi nimittää muuksi kuin valtiollis-filosoofilliseksi opiksi. Tämän opin mukaan, jonka ilmaisi täydellisimmin Hegel, kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ja ihmisten laittama ja ylläpitämä elämän järjestys ei ole ihmisten laittama eikä ylläpitämä, vaan hengen eli yleensä ihmiskunnan elämän ainoa mahdollinen ilmestymismuoto. Tätä oppia eivät yleistä mielipidettä johtavat ihmiset nykyään enää tunnusta, vaan se pysyy ainoastaan inertian lain voimasta.

Viimeinen nykyään vallalla oleva oppi -- se, johon nykyään perustuu niin hyvin valtion virkamiesten, kuin myös teollisuutta, tiedettä ja taidetta harjoittavien eturivin miesten puolustus, on tieteellinen oppi -- ei sanan tavallisessa merkityksessä, vaan sekä muotonsa että sisältönsä puolesta erityisen laatuisen tieteen merkityksessä.

Tähän uuteen tieteeksi nimitettyyn oppiin perustuukin meidän aikanamme pääasiallisesti se puolustus, joka salaa joutilailta ihmisiltä heidän uskottomuutensa kutsumuksensa seuraamisessa.

Tämä uusi oppi ilmestyi Euroopassa samaan aikaan kuin siellä ilmestyi suuri luokka rikkaita ja joutilaita ihmisiä, jotka eivät palvelleet ei kirkkoa eikä valtiota ja jotka tarvitsivat asemaansa vastaavaa puolustusta.

Siitä ei ole kauan, vähää ennen Ranskan vallankumousta, kun Euroopassa oli vallalla vaatimus, että kaikilla työtä tekemättömillä ihmisillä täytyi olla hyvin määrätyt toimet, että he olisivat oikeutettuja käyttämään hyväkseen toisten työtä: heidän piti palvella kirkkoa, valtiota tai sotalaitosta. Valtiota palvelevat ihmiset hallitsivat kansaa, kirkkoa palvelevat opettivat sille jumalallisia totuuksia ja sotajoukossa palvelevat puolustivat sitä vihollisia vastaan.

Ainoastaan kolme säätyä -- hallitseva sääty, pappis- ja sotilassääty -- pitivät itseään oikeutettuina käyttämään hyväkseen työmiesten työtä ja saattoivat aina vedota kansalle tekemiinsä palveluksiin. Muut rikkaat ihmiset, joilla ei ollut tuota puolustusta, olivat halveksittuja ja, tuntien epäoikeutetun asemansa, häpesivät rikkauttansa ja joutilaisuuttansa.

Mutta sitten tuli aika, jolloin tämä rikkaitten ihmisten luokka, joka ei kuulunut ei papistoon, ei hallitukseen, eikä sotajoukkoon, noitten kolmen säädyn paheitten kautta lisääntyi ja tuli voimaksi. Sekin tarvitsi erikoisasemalleen puolustusta. Ja puolustus ilmaantuikin.

Ei kulunut sataakaan vuotta, ennenkuin kaikki nuo ihmiset, jotka eivät palvelleet valtiota eikä kirkkoa, eivätkä ottaneet minkäänlaista osaa niitten toimiin, saivat samallaiset oikeudet toisten työn hyväkseen käyttämiseen kuin entisetkin säädyt. Hereten häpeämästä rikkauttaan ja joutilaisuuttaan he alkoivat pitää asemaansa täysin oikeutettuna. Semmoisia ihmisiä on kasvanut meidän aikanamme suunnaton joukko, ja heidän lukumääränsä yhä enenee. Ja kummallisinta on se, että nämä uudet ihmiset, nuo, joitten työnteosta vapautumisen laillisuus aivan äskettäin vielä oli riidan alaisena, nyt katsovat yksin olevansa asemaansa täysin oikeutettuja ja ahdistavat entisiä säätyjä: kirkon, valtion ja sotajoukon palvelijoita pitäen heidän vapautumistaan työstä epäoikeutettuna ja heidän toimintaansa vahingollisena.

Ja vielä kummallisempaa on se, että entiset valtion, kirkon ja sotajoukon palvelijat eivät enää nojaudu Jumalan valintaan, eikä valtion filosoofiseen merkitykseen, vaan heittävät pois nuo tuet, jotka niin kauan ovat heitä kannattaneet, etsien niitä samoja tukia, joihin nojautuu nykyään vallalla oleva uusi sääty. Joskin valtion virkamies nykyään vielä joskus vanhasta tottumuksesta puolustaa asemaansa sillä, että hän on muka Jumalan määräämä, tai sillä, että valtio on persoonallisuuden kehittymismuoto, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa ja itsekin silloin tuntee, ettei kukaan häntä usko. Hyvästi puolustautuakseen hänen täytyy nyt jumaluusopillisten ja filosoofisten tukien sijaan löytää uusia, tieteellisiä tukia. Täytyy esiintuoda kansallisuuksien tai elimellisen kehityksen periaate, täytyy hyvittää vallitsevaa säätyä, niinkuin keskiajalla piti hyvittää papistoa, niinkuin viime vuosisadan lopulla piti hyvittää filosoofeja (Friedrich, Katarina).

Joskin rikas mies nykyään vielä joskus, vanhasta tottumuksesta, puhuu Jumalan kaitselmuksesta, joka on asettanut hänet rikkaitten luokkaan, tai ylimyssäädyn merkityksestä valtion onnelle, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa. Voidakseen hyvin puolustautua hänen täytyy vedota osanottoonsa sivistyksen edistämiseen kehittämällä tuotantokeinoja, huoistuttamalla tarve-esineitä ja aikaan saamalla kansainvälistä yhteyttä. Rikkaan ihmisen on sekä ajatuksissa että puheissa käytettävä tieteellistä kieltä, ja hänen täytyy nyt, niinkuin ennen papistolle, kantaa uhrinsa vallitsevalle säädylle. Hänen täytyy kustantaa aikakauslehtiä ja kirjoja, perustaa taidekokoelmia, soitannollisia seuroja, lasten tarhoja ynnä muita kouluja.

Johtavana säätynä on vallitsevan suunnan oppineitten ja taiteilijain sääty. He ovat täysin oikeutettuja vapautukseen työstä, ja heidän oikeutukseensa, niinkuin ennen jumaluusoppineitten, sittemmin filosoofien, perustuu nykyään kaikki oikeutus, ja hepä nyt jakelevat muille säädyille oikeutusvaltakirjoja.

Sääty, joka nykyään on täysin oikeutettu vapautukseen työstä, on tieteen ja etupäässä kokeellisen, positiivisen, kriitillisen ja evolutsionistisen tieteen harjoittajain ja samaan suuntaan toimivien taiteilijain sääty.

Joskin oppinut tai taiteilija vanhasta tottumuksesta puhuu vielä ennustamisesta, ilmestyksestä, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa, eikä hän sillä voi itseänsä puolustaa. Voidakseen seisoa vakavalla pohjalla hänen täytyy jotenkin sovelluttaa toimintansa kokeelliseen, positiiviseen tai kriitilliseen tieteeseen ja ottaa tämä tiede toimintansa perustaksi.

Silloin vasta hänen harjoittamansa tiede tai taide ovat todellisia ja hän seisoo horjumattomalla perustalla, eikä ole epäilystä hänen ihmiskunnan tuottamastaan hyödystä.

Kokeelliseen, kriitilliseen ja positiiviseen tieteeseen perustuu nykyään kaikkien niitten ihmisten puolustus, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä.

Jumaluusopilliset ja filosoofiset puolustukset ovat jo eläneet aikansa ja esiintyvät arasti ja häveliäästi, koettaen antaa sijaa tieteellisille puolustuksille. Tieteellinen puolustus taas kumoo rohkeasti entisten puolustusten jäännökset, astuu kaikkialla niitten sijalle, vakuutettuna järkähtämättömyydestään ja pää pystyssä.

_Teologinen puolustus_ sanoi, että toiset ihmisistä ovat määrätyt käskemään, toiset alistumaan, toiset elämään ylellisyydessä, toiset puutteessa. Senvuoksi Jumalan ilmoitukseen uskova ei voi epäillä niitten ihmisten aseman laillisuutta, jotka Jumalan tahdosta ovat kutsutut käskemään ja olemaan rikkaita.

_Filosoofillis-valtiollinen puolustus_ sanoi: valtio kaikkine laitoksineen, erikoisoikeuksineen ja omaisuuteen perustuvine säätyineen on hengen ilmenemiselle ihmiskunnassa välttämätön historiallinen muoto, ja senvuoksi sen aseman, joka jollakin oikeuksiin ja omaisuuteen nähden on valtiossa ja yhteiskunnassa, täytyy olla semmoinen, että ihmiskunnan elämä olisi säännöllinen.

_Tieteellinen teoria_ sanoo: kaikki tuo on joutavaa taikauskoa. Toinen on ihmiskunnan teoloogisen aikakauden ajatuksen tuote, toinen -- metafyysisen aikakauden. Ihmisyhteiskuntien elämän lakien tutkimista varten on olemassa ainoastaan yksi epäilemätön menettelytapa: positiivisen, kokeellisen, kriitillisen tieteen menettelytapa. Ainoastaan sosiologia, joka perustuu kaikkiin muihin positiivisiin tieteisiin perustuvaan biologiaan, voipi opettaa meille ihmiskunnan elämän lait. Ihmiskunta, eli ihmisyhteiskunnat ovat elimistöjä, joko valmiita, tai paraikaa muodostumassa olevia, jotka ovat elimistöjen evolutsioonin kaikkien lakien alaisia. Yksi noista tärkeimmistä laeista on työnjako elimistöjen eri osien kesken. Jos toiset käskevät, toiset tottelevat, jos toiset elävät ylellisyydessä, toiset puutteessa, niin se ei tapahdu Jumalan tahdosta, eikä senvuoksi, että valtio on persoonallisuuden ilmenemismuoto, vaan senvuoksi, että yhteiskunnissa, niinkuin elimistöissäkin, tapahtuu kokonaisuudelle välttämätön työnjako: toiset ihmiset suorittavat yhteiskunnissa jäntereitten työn, toiset -- aivotyön.

Tähän oppiin perustuu meidän aikanamme vallalla oleva puolustus.

XXIX.

Kristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä oppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia ensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota pidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton, mutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti ja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta. Tämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka ei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi, vieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei niin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja tuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle työlle. Sille he rakentavat järjestelmiään.

Jumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa toistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä enään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä vahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään, uskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin johtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat pappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten ja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat näyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään ole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.

Sama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja Epiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla mieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.

Äskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen filosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa vastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden sotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.

Paljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut ovat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut Rousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus, mutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa sitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa rakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin: Fichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä oppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama kuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että nimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat ihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki on hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin jumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat filosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten kielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat. Mutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää auktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista, mikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti epäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa olevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria vanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat pappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut mitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun muistini aikana.

Nuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin ilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa, väitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa. Ihmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka tahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui häneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt mitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja kummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään ole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut -- ei, se on entisellään -- vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt maailma niitä kumpaakaan tarvitse.

Jos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin ja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei rupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin kummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä minä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen ei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä se on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?

Niin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on olemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se perustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän tietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän tiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.

Mutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä he ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut nerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella, ovat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim. meidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut se kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla vakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia perusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi -- se, että nuo opit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.