Part 4

Sauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon tarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon olevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti juoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja tiukasti sanoi: "Jaloilla et jätä." Sauli Hemmon sanasta huolimatta suuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen juoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon. Mutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui maahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin Sauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja sanoi: "Olet kourissa, joissa pysyt."

Sauli alkoi huutaa: "Älä tapa, älä tapa!"

- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.

Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.

Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee perästä."

Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani korkoineen."

- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.

- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään, mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu tavara on saatu käsiin."

- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän käsiimme, huomautti joukosta joku.

Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan paitahihasillaan ja avojaloin.

Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä puolikuoliaaksi.

Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan toisaalta, Ritosen perältä päin.

Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."

Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."

Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät sitten vangitaan?"

- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä vangittaessa.

- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.

- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.

Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta lähteä viemään kuin susi luolaansa."

Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme ilmankin minun kotiini asti."

- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen. Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.

- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko. Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä, sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.

- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän särkynytkin.

- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.

- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten eilisen.

Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"

- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.

- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi, että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani, vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti, mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.

- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää? Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön. Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas, jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen, jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän saattanutkaan enempää puhua.

Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun selitit."

- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?

- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli yhäkin suuremmaksi ajettunut.

Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.

Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta. Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.

Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan. Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin kuulemaan.

Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin, mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi: "Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä, oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt tapahtuneeseen tekoon."

Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa. Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen vertaa Sipolta."

— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.

VIIDES LUKU.

Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, että Sipo joutui puille paljaille.

Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.

Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus, että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.

Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän, jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi ja toinen aina kertoa.

Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.

Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen. Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu, antakaa se heti minulle, että vien rekeen."

- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa, kuului määräys.

Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen. Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.

Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä ketaroille.

Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.

Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi: "Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä, mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä, jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli, kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä, jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon tässä talossa."

Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä en ole ansainnut."

- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja iloineen.

Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se sitten?"

- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.

Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme parastamme."

Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa kiittävänkin paikkaansa."

Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo meni hakemaan Sipoa.

Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."

Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi: "Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."

Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.

Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."

Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi: "Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."

- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit, pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.

Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi: "Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."

- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä seinähirttä, ärjäisi Hemmo.

Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun komean sänkynsä vaiheilla.

Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."

- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.

Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi sortua... Sortua ja joutua julman koston uhriksi."

- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä tulet ymmärtämään sanomattakin.

Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin, koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan saanut alkuun.

Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa, niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja palaneita leivänkantoja."

Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin kuoleva haukkaa."

Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja peitteli turpeen palasilla.

Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta kaivoivat Sipon leipäpalasia.

Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä suinkaan ruokakaan pahene."

— Hym... Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana...

Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä toteuttamaan kamalaa aikomustaan.

Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen Kaisan sanovan jotakin.