Part 3

Cloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina maatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin papereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien tukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt tarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin paksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne vähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin ikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin toisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän kääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin, että kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä tyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti hänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin kiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina alkoivat: "Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs, eikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin -- ei koskaan!"

Sunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä seurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin mielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset lukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset, joissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman päässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine punatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä olevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana. Kun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja näyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen taas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon takana -- ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat pyhäkoulukirjoja -- ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua siellä heidän kanssaan.

Tohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan Katyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes varpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa. Kun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita puutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat jakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana näkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta. Izzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut apua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena, ja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle vierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: "Lopuksi, rakkaat veljet ja sisaret", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus se oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että viimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan pirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen laulavansa kuten aikuisetkin.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät hyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka sunnuntaisin aina oli samallainen -- kylmää, suolattua häränpaistia, paistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei tarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan he pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan uskonnollista lehteä "Sunnuntaivierasta", jonka toimittaja hän itse oli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille arkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka keskellä oli sana "Sunnuntaivieras". Luettava osa alkoi pienellä ikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten pääkirjoitukset, kosketellen "puhtautta", "tottelevaisuutta" tai "säntillisyyttä." Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista luettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn lehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne hänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa. Sitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat lainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia, sillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari hengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku "Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan". Se oli kauhea kertomus, johon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten henkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein heidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten ollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä Katy oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia "Sunnuntaivieraita", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja numeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! "Pikku Maria" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja Elsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja heittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he pelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista. He eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää syyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta aarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.

Sunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle ja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja oikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim. "Lännen kultaportit ovat" ja "Aamuloisteessa mene". Itse asiassa sunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin. Mutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat aina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina kuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.

Tällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä ulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua. Suljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat käyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli nauttinut lääkettä, jonka nimi oli _Elixir Pro_. Se oli Izzie-tädin lempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo oli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten kauhistus.

Kun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut, sairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin "Pikerille", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina kuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen tavallisesti mukaansa nukkumaan -- ei _vuoteeseen_, se olisi ollut liian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi toisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen täytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.

"Anna sille vähän vettä", esitti Dorry.

"En", sanoi Hanna päättäväisesti, "sen täytyy olla mustaa ja pullosta kaadettua, muutoin se ei vaikuta."

Mietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin huoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir Prota säilytettiin -- kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden laatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset olivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa kädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin puiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.

"Kas niin, kas niin, poika parkani", sanoi hän taputellen sen olkapäitä -- tarkoitan sen käsinojaa -- "niele se -- se tekee sinulle hyvää."

Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke, jota se oli kieltäytynyt nielemästä.

"Mitä tuo on?" kysyi hän ankarasti.

"Vauvani on kipeä", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.

Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään. Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista -- niinhän se aina on maanantaisin."

En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs, ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. _Pitäisikö_ heidän jäädä sinne ainaiseksi ja kuolla nälkään.

"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie -- kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki pääsette sieltä."

Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri, palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.

Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän", päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"

"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä -- kymmenen minuutin perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.

Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson _Vapautettu Jerusalem_. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan, huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna, muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt, joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista, sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava kotiin.

Mainittuna iltapäivänä hän luki _Jerusalemia_, kunnes pimeys esti näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin hattu päässä ja huivi hartioilla.

"Missä sinä olet ollut?" sanoi hän. "Olen huudellut sinua puolen tuntia."

"En kuullut sitä, täti!"

"Mutta missä sinä olit?" intti Izzie-täti.

"Kirjastossa lukemassa", vastasi Katy.

Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen enempää.

"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."

"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.

Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin _tarkoitti_ tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".

Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja hippaleikin sekoitus -- silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin. Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan", ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän päähänsä koettaa sitä uudelleen.

"Emmehän me luvanneet", sanoi Cecy.

"Emme, ja _isä_ ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä", lisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli aina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin vastustaakin.

He menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo puoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip nukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.

Tietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle istumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin kuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää, mistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi itkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan repeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä asioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo ja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen vallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä kuului kesken melua ääntä -- vaunun oven läiskäys kuului aivan selvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!

Voi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin ankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa. Samalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki Carrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan oman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen ovenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään makuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja Cecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana kuin tavallista.

Sillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan silloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan huoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta toisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen toisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry ja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie hävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan Izzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi polvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla äänellä iltarukouksiaan.

Izzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä näytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover ehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä sitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: "Levolle lasken, Luojani." Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:

"Riittää, Clover, voit nousta!"

Clover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä olihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon Izzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule kumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.

Izzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli niin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria kovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän Hannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan niin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja katseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he olivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.

Sellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja, olisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin tahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja toruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi heidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt peittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen mieleensä.

"Missä pikku Elsie on?" huudahti hän.

"Vuoteessa", sanoi Clover nöyrästi.

"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa, mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui, ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa nuhteita.

Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin torumisista.

Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut: "Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi." Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.

V LUKU

Ylisillä

"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään, "että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas aikovatkaan tehdä?"

Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa. Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni." Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin, ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää, koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.

Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita. Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa "hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa, jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään, vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman rehellisimpien ihmisten joukkoon.

Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli saatavissa. Eihän siitä väliä, missä _se_ istui, tuumi neiti Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva -- hänen nimensä oli ennen ollut neiti Marcia Petingill -- ja rouva Porterin miehen ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.

Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään, kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä _oli_ todellakin hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill näki kaikki kuusi -- ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä -- ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.