Part 9

Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.

SEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA

Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti mehevää _mezquite_-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki neljä -- Lucien, Basil, Francis ja Marengo -- mennä levolle illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa, sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin kalliisti maksaa.

Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut olla käärme.

-- Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen hengenvetoon.

-- Kai se oli susi, vastasi Francis. -- Tunsin sen kylmän kuonon. Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain -- niitä on kaksikin!

Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan. Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa näiden eläinten kanssa.

-- Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen javaleja, huomautti Lucien.

-- Karhujako? arveli Francis.

-- Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.

Kaikki kolme olivat ymmällä.

He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.

He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!

-- Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, -- kenties intiaani!

-- Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. -- Mitäpä se muuta voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria nähnyt.

Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset vetäytymään lähemmäksi toisiaan.

Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon, melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.

Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin vastaten niiden hyväilyyn ja -- milloin ne eivät olleet saapuvilla -- ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten täydessä hiljaisuudessa.

Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään. Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.

He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä? Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä eläimet oikeastaan olivat.

Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt, sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua, tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan, liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta, jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.

Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta. Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento, vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.

-- Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. -- Mutta sehän on punertava, vaikka penikat ovat sysimustia!

Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.

-- Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. -- Se voi olla harmaakarhu!

Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä se lähti laukkaamaan poikia kohti.

Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.

-- Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. -- Jos se on harmaakarhu, ei se kykene kiipeämään.

Näin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti näytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi haavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi Lucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt kiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan. Ja nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä laukaisematta.

Kaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia kasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla, magnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat ja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä monta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.

Näille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen sen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin sitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat kiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla käpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän väliä äänekkäästi.

Basil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien. Hän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun perusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli punakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän tiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia. Silloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten hänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti alas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi kauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto samoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu -- mustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi pian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon ympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!

Se oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan päästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi hetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput karhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun, pitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen mörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi tuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää vihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske ylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.

Basil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai apina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän ryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska hän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa siinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle ja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin laskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja pitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän voinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen. Mutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui seuraamaan häntä oksaa pitkin!

Hän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa ja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen ulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen metrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa vaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi varmaa kuolemaa.

Karhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla, ladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että heidän apunsa tulisi liian myöhään.

Tilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin voimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi tyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista mahdollisuutta.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän huusi veljilleen:

-- Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä, tai muutoin olen hukassa!

Kaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli parkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten kuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.

Lucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden luo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää suopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti vertoja meksikolaiselle _vaquerolle_ tai pampaksen _gaucholle_ [espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille. _Suom_.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä ympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt niin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan seuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin jousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.

Basil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa kohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän tunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja rajusti korskuen.

Suopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen muutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota oli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja kahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa silmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä kahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin alaspäin.

Köysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin korkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen solmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi ojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä Basil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla pitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui taljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana kentällä.

Sitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin, ponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös. Nytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa, kimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan makasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan pökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta ennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin puolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen isoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen paikkaan.

Tällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka nyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta saamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat osoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat pyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.

Kaikki kolme -- karhuemo pentuineen -- lepäsivät nyt hengettöminä ruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään kaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas pennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista, ja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia, vaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä täysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin kuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden seikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.

Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.

Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. -- Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.

Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä. Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.

Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä. Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä. Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.

Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon. Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa, synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan makaa horroksissa pesässään -- kallionkolossa tai puunonkalossa. Se häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.

Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat. Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea, mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.

Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät sitä oivallisena -- varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä käpäliään.

On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan. Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.

Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle, jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei kuoliaiksi.

Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla -- esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla pauloilla, -- salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.

Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä. Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.

Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava. Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa, jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä kykenivät hankkimaan pyssyillään.