Part 8

-- Ei, vastasi Basil, -- se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi, jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei, hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin lähdemme tästä paikasta, -- jatkoi Basil, -- yrittäkäämme jokaista keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?

-- On, vastasi Lucien.

-- Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut. Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.

Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin sydämin.

He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.

Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten äsken. Sama tulos. -- Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.

-- Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, -- sillä äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.

-- Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. -- Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.

Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne. Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia. Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta, jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.

-- Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. -- Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.

-- Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, -- mutta pianhan hän on niin etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti nelistänyt lopun.

-- Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan, kuten sinä, huomautti Lucien.

-- Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein, ettei hän ole sitä yrittänytkään.

-- Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.

-- Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on ratsastanut suoraan eteenpäin.

-- Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.

He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.

-- Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.

-- Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään häntä.

He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.

-- Ei, hän huudahti, -- olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien, satulaan, satulaan!

-- Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.

-- Älä kysy... mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!

-- Mutta jätämmekö Jeanetten?

-- Kaikin mokomin. Francis voi saapua.

-- Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?

-- Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. -- Anna minulle kynäsi ja paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.

Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.

Basil otti paperin ja kirjoitti: "_Francis, me olemme lähteneet seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo_."

Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.

Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa viimeisenä.

JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ

He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle johtivat monet muutkin hevosten jäljet.

-- Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, -- emme olisi mitenkään voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!

-- Maltahan, keskeytti Lucien. -- Tuolla näin Francisin viimeiseksi. Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.

-- Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista. Eteenpäin!

He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman metsikön kärkeen.

-- Olet oikeassa! huudahti Basil. -- Hän on kulkenut tästä.

Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.

-- No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. -- Tunnen sinut tuhansien joukosta.

-- Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin puoleen. -- Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!

Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli. Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa, jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä siltä odotettiin.

Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.

Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:

-- Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen näkyvissämme.

Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.

-- Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, -- sanoi Basil hilliten ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. -- Emme saa itse joutua eksyksiin, -- ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti hevosensa uuteen vauhtiin.

Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.

-- Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä taittamalla siitä oksan.

Vihdoin koira juoksi viidakkoon.

-- Ahaa! huudahti Basil, -- Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei, hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle kentälle, -- ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.

Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin aavikkoa.

-- Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään oman ratsunsa suitsia. -- Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta jäljissä... saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.

Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa, että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.

-- Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi Basil. -- Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti pois, niin kaikki käy hyvin, mutta... kas... kas! Se lähti jälleen juoksemaan!

Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät, että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi, voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.

Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat, ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.

Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta kumpikaan ei puhunut.

Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten ennenkin.

-- Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, -- se palaa vanhoille jäljille!

Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira, palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin. Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.

Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat kadottaneet jäljet!

-- Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. -- Voimme löytää ne tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten hevosensa selästä.

-- Marengo, hei, Marengo!

Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten kanssa ja harppasi aavikolle.

Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli osunut jäljille -- toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.

Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.

Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.

He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.

Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan. Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin, mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.

Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!

Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä, minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.

Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja jättäisi heidät oppaatta!

-- Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja tarttuen koiraan pysähdytti sen.

-- Astu alas, Lucien! hän huusi.. -- Tule auttamaan minua. Riisu paitasi... se on valkoisempi kuin omani.

Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.

-- Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti Basil riemuissaan.

-- Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, -- ryhtykäämme kaikkiin varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. -- Näin sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:

"_Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät. Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi_." Hän repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen huolellisesti paitaan.

Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.

Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.

Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio! Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi! Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!

Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö, ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.

Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä ja nukahtivat.

JEANETTE JA JAVALIT

Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä. He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä, mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa, koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo. Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan parantaisi sen mielentilaa.

Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman näkyviinsä.

-- Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista puuryhmän takaa. -- Mitä siellä on tekeillä?

Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja laskiessa.

Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. -- Ne saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.

-- Ei, sanoi Basil, -- susia ne ovat... tamman kimppuun on hyökännyt susia! Kiireesti pelastamaan sitä!

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla, kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.

-- Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne olivat todellakin javaleja -- meksikolaisia villisikoja.

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin, milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi ympäriinsä.

Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien, puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.

Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä, kiirehti perässä.

Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo -- mutta Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä hampaillaan.

Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita tarvekalujaan.

Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan. Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.

Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan, muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden eläinten torahampaissa.