Part 7

Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä, ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä, oli sinne kymmenenkin -- niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa. Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun Francis huudahti:

-- Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. -- Puhveleita! Puhveleita!

Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli ilmeisesti muita pienempi.

-- Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. -- Tarkatkaa niiden kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.

Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä. Niiden täytyi olla puhveleita -- hirvet ja kauriit näyttäisivät punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria. Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla puhveleita.

Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän, koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus -- pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.

Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta, joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi ryhdyttävä asiaan?

-- No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen puhvelinpyydystäjän sävyyn.

On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema "ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla. Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan. Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle. Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta, koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta! Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.

Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään lähestymiseksi.

Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin päästä tai kauempaakin.

Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan, jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu! "Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on "ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme, sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.

Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon. Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä tällaisessa teurastuksessa.

Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa: ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen, vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia, helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.

On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa, jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä _ciboleros_) tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. _Suom_.]

Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja -- tuttuja kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"

Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa, ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi, mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä. Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.

Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki, mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.

Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään puhveleita?

Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa ne suorastaan kimaltelivat auringossa.

-- Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.

-- Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.

-- Kuunnelkaa! kehotti Lucien. -- Kuuletteko mitään?

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului kluk... kluk... kluk...

-- Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. -- Ne ovat kalkkunoita!

-- Kalkkunoita! toisti Basil. -- Kalkkunoitako me olemme luulleet puhveleiksi! Mikä erehdys!

Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat sitten nauraa kommellukselleen.

-- Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, -- tai joudumme naurunalaisiksi.

-- Emme ollenkaan, väitti Lucien, -- tällaisia erehdyksiä sattuu usein kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä, olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.

-- Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi, huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.

METSÄKALKKUNAN PYYNTI

-- Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. -- Eteenpäin! Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!

-- Maltahan, esteli Lucien, -- miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.

-- Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme tavoittaa puhvelitkin.

-- Hahaha, nauroi Francis, -- tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?

-- Sanonpa sinulle, vastasi Basil, -- ettei se ole mitään lörpöttelyä. Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä. Kokeillaan nyt itse.

-- Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.

Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta, vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.

Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan puolentoista metrin korkuisena kukin!

-- Komeita eläimiä! huudahti Lucien.

-- Niin ovat, mutisi Basil. -- Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele. Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!

Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista laukkaa kanan perässä.

Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.

Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka osoittautui kuolleeksi.

Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan, jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.

Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän. Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai kääntyessä taaksepäin.

Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana ruohikkoon.

Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta lajia -- parinkymmenen kilon painoinen.

Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi ratsastaa... mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!

Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi. Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.

Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. -- Kuinka olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!

Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.

Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu. Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa, sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.

Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin villihevosten.

Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien, siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?

-- Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.

Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.

-- No Lucien, hän vihdoin änkytti, -- eikö Francis ole palannut?

-- Ei, vastasi Lucien, -- luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut viivyttää niin kauan.

-- Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. -- Lucien, Lucien, Francis on poissa!

-- Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. -- Onko hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!

-- Ei, ei! vastasi Basil. -- Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi, Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee... se on kauheata. Olin itse eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa... hukassa!

-- Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme? kysyi Lucien epätoivoissaan.

-- Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka hänen käykään?

Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin oli viivyttänyt heitä -- kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, -- ja hän oli juuri käymässä levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena, sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.

Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.

-- Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.

Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.

-- Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan suunnitelman.