Part 6

Vihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin hento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen ruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat yritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme, päästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön. Kameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään. Taistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat samaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi krokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä. Kaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että eläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi toisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen tarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen pieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti tiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.

Se sai kiittää onneaan -- kuten jälkeen päin selvisi -- että oli päässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin olisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun tuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen alkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle haarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet pienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä punainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi riippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin paksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis ilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.

Se ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi -- vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes kokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä, pyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa ruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon vaaleampi.

-- _Voilà!_ hymähti Francis. -- Siinä vasta on punainen käärme! En ole koskaan ennen nähnytkään sellaista.

-- En minäkään, lisäsi Basil.

-- Enkä minä, sanoi Lucien; -- mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen kuvauksesta. Se on verikäärme.

-- Oho, sanoi Basil, -- olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien kertovan siitä.

-- Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä. Kas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa hännättömänä!

Skorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin roikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen vihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se olisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi voinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle. Käärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna korkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa sekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.

Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana piilossa.

Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä, ruoskakäärmeellä ja muilla _coluber_-suvun lajeilla, sillä on tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan -- kokonaisena. Ja niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.

Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen. Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa. Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.

Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se paikka jossa käärme oli.

Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta, rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.

Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden, sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:

Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.

Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen "voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.

Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien punaisen värikalvon.

Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan. Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään. Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija kiemurteli sen kynsissä!

Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen höyhenpukuun!

Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota mätkähtivät maahan.

Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan! Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.

Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli ehdottomasti voiton puolella.

Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin päästä.

Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä, sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään. Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta, eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä, mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä käärme uskaltanut päästää sitä!

Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin? Saattoi arvailla tähän tapaan:

Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi käärmekin ja jopa kauemminkin -- jokaista päivää kohti, minkä lintu saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.

Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua, kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä välittänyt.

Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin ruuvipihdissä.

Tämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian höllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä kiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman minuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja liikkumattomana.

Vähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti päänsä, levitti siipensä -- varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat -- ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan pitkää ruumista perässään kuin laahustinta!

Tällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi voinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja äänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät varsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet sellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka. He huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa ylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli kaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.

Sen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa kohti -- sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi ryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.

Haukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen sen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen korkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta saaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin antanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta, millä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän päätökseen.

Sen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja pääsevät siltä pakoon -- nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen kuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset. Niin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti täydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä. Kotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava, liian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka tapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa, että se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa takaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein täytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin noin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.

Jos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha, hyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se kaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä eivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa edustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja pyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä paitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras -- sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden lintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun, isomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän rajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien valtakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa "oikeutensa" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää johtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle), ettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton se uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!

Kas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen suippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti. Ylöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa kehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat linnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat leikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa kaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava kotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä ahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt kauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan -- nyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei, eipä kokonaan -- tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla leijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt sekin on poissa -- linnut ovat silmän kantamattomissa...

Kuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin suhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se on varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen olkapäässä!

Kuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme kynsissään!...

Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos, sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen magnolian huipulle.

Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta, mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan orreltaan.

Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!

Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.

-- Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. -- Toinen eläin väijymässä toisen henkeä.

-- Niin, lisäsi Francis, -- ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.

Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä vastakohtana toisilleen.

-- Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, -- että ketjussa oli vielä kaksi rengasta ja ehkä monta muutakin.

-- Mitä renkaita? kysyi Francis.

-- Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.

-- Se oli kyllä yksi rengas, mutta...

-- Kuka tappoi kotkan?

-- Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.

-- Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, -- koska tappaminen oli hänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan etsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä hävitysvimma.

-- Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi veljensä puheen, -- niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se tappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi ponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan ketjuusi.

-- Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi suutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin julmuudesta, -- siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa, vaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka itse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.

-- Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. -- Sekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.

Lucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. -- Onpa siinä melkoinen ero!

-- Mutta, Luce, sanoi Francis, -- mitä tarkoitit sanoessasi, että ketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?

-- Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt joitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä pienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin itsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi kaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys, johon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.

-- Kuka tietää, sanoi Francis, -- koska nyt olet alkanut tutkistella... kuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas? Hei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja Francis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.

-- Ja jos niin käy, vastasi Basil, -- sinä voit joutua tuoksi renkaaksi yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

-- Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. -- Toivoakseni emme tapaa harmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.

-- Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. -- Haluan saada pamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin kauan kuin minulla on tämä mukanani.

Näin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun lippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

-- Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät intiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti Francis.

-- Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. -- Ei nyt. Meidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme menettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on korvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten preerialle!

-- Sitten preerialle, säesti Francis, -- preerialle villihevosten, isosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.

KOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA

Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin Trinity.

Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.

Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät useimmat matkustajat.