Part 5

Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin, ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha raunioitunut torni.

Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat kiehkuroina rungosta toiseen -- runkoköynnös valkoisine terttuineen, sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.

Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita taljojaan ja huopapeitteitään.

-- Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, -- että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.

-- Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.

-- Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä. Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista noissa puissa?

-- Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. -- Emme muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.

-- Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?

-- Emme, sanoi Basil. -- Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja, papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.

-- Ovat kyllä, vastasi Lucien, -- mutta oletko koskaan huomannut niiden kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?

-- Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.

-- Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, -- päättelenkin, että tässä on ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.

-- Mutta, Luce, keskeytti Francis, -- en ole koskaan kuullut intiaanien rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.

-- Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.

-- Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella, mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.

-- Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo, jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata. Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.

-- Miten se tapahtui?

-- Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät. Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa, että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn vuoksi?

-- Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.

-- Mitä sanotkaan? huudahti Basil. -- Sinäkö, Francis, joka vuosittain syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja, imeskellen niitä kuin pussirotta!... sinäkö et käyttäisi niitä hyväksesi?

-- Se on totta, myönsi Francis, -- mutta emme kuitenkaan viljele näitä puita hedelmiensä vuoksi... löydämme niitä riittävästi kasvamassa villeinä metsissä.

-- Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, -- että olemme edullisemmassa asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin, mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa -- sellaisia kuin edessämme näemme, -- ja niistä he saivat sekä ravintonsa että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin, ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.

-- Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan veljeensä, -- jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää kaiken.

-- Olisi kyllä, vastasi Basil, -- kuuntelisin sitä mielelläni.

-- Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen, virkkoi Basil.

-- Sepä hauskaa, vastasi Lucien, -- sillä minusta se tiede tuottaa paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.

Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat, toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet -- koko pinta helotti kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä. Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.

Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän keskeytti keskustelun huudahtaen:

-- Katsokaahan tuonne... mesilintuja!

Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä olentoja ja lentävät niin nopeasti -- pyrähdellen kukasta kukkaan ja puusta puuhun, -- että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.

-- Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.

-- Tuolla, vastasi Francis, -- luulen näkeväni useitakin torvikukkasissa.

-- Hiljaa! kuiskasi Lucien. -- Lähestykää niitä varovasti, jotta ette peloita niitä pois... Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.

Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana varovaisesti eteenpäin.

-- Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. -- Nyt näen yhden! Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien suhinaa... aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen kaula välkkyy... aivan kuin rubiini!

-- Vielä toinenkin! virkkoi Francis. -- Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?

-- Ei, vastasi Lucien, -- se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.

-- En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.

-- Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, -- koiras ja naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.

-- Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.

-- Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.

-- Voin ampua ne pienillä haulilla.

-- Ei, kielsi Lucien, -- hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi. Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta, malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat. Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä... jostakin paljaasta haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.

Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä samoin kuin hunajaakin -- kysymys, josta lintujen tutkijat ovat väitelleet.

Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti, hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi liikunta sen paetessa.

Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty. Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia, silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.

Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana. Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.

Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien pariin.

Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin Basil. Se oli jotakin kamalaa!

Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain, milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen. Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen raajaa -- pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin -- edessä kaksi kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta, niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului hämähäkkien sukuun.

-- Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. -- Katsokaa, hän jatkoi, -- se ajaa takaa rubiinikaulaa!

Tämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni kukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat nauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen laiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten lehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi hetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni askelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen piiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta toiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.

Erään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan vastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi teriön suulle -- riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, -- imien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain hetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi tuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan lailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä vapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli yhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli noussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja vaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten toisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä yläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka ulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka esti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.

Pienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki putosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa. Pojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli upottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!

Francis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka innokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan, hillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.

Tarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös oksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä verkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta köynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt verkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.

Poikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine, joka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli lähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen, esine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen olento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa voisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti näiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden läpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen kaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen, tekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.

Tämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli kiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis taas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei ollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti olevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin oli -- kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään loistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla maalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat -- värikalvot olivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä hohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat samanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä nystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä riippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan _Igitanidae_-heimon _Anolias_-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän suvun laji.

Nämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he tarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat nähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin "vihreän sisiliskon" ja "kameleontin" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista senttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut ruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen pituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka kiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei ainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni rohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.

Tarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan eteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä silkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään asentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni tummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa eläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi olleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen kokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen hyökkäyssuunnitelmansa -- sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä hämähäkin kimppuun, -- se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle ja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen yhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se pystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät anolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä, ikkunoita tai jopa kattoa pitkin.

Hetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin saapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen vaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä riemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua rubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut sallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän pesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin leukoihinsa, ja kaikki kolme -- sisilisko, hämähäkki ja lintu -- pudota moksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui erilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä tarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen, muutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut poikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon. Kameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset hampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.

Kaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli hyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja vihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista, entistä loistavammalta.

Se alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi suunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain peittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.

Tällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut siihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna rangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana ja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen suosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen veljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen ilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana. Silti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja heidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin koloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin toiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä, huudahti äkkiä:

-- Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!

Basil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan -- sen puun runkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin korkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan entinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat kuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen -- skorpionisisiliskon -- hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska pistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.

Tämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille, sillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään vastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine päineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija, mutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä kuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa hurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä olentoa.

Sen pää liikkui Francisin puhuessa -- ja se juuri oli osunutkin pojan silmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono oli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui nähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan kameleontin.

Nopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta vasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen olkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi kameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä pudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi tehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen ainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.

Mutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja ei ollut sitä itseään paljon isompi -- sillä skorpionisisilisko on Scincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, -- se kääntyi jälleen ja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä loistavammaksi.

Eläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin päässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet työntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin nousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien nyrkkeilijöiden.

Vähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät hetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja asettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne syöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan näyttänyt päässeen voiton puolelle.