Part 4
-- Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. -- Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.
-- Mutta, onko totta, keskeytti Francis, -- että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?
-- Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.
-- Niin minäkin, virkkoi Basil, -- monta kertaa.
-- Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.
-- Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.
-- Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus. Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet -- imettäväiset ja linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.
-- Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil -- mutta minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia, ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen. Koiraa ei nähty sen koommin.
-- On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia muitakin eläimiä, vastasi Lucien, -- mutta että ne erityisesti himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.
-- Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa kohti.
-- Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä hurjia tappeluja.
-- Mutta miten, Luce, kysyi Francis, -- miten ne voivat pyytää kaloja, jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?
-- Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen sotajuonen avulla.
-- Millaisen sotajuonen?
-- Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?
-- Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.
-- No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi paikallaan -- epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi, kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti, paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.
-- Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman surman silmänräpäyksessä.
-- Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita? tiedusteli Basil. -- Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi. Tätä en ole voinut käsittää koskaan.
-- Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy sinne sattumalta -- se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä ainekset jäävät tietysti sen vatsaan -- kasaantuen sinne ehkä kautta sen elinajan -- ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa. Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.
-- Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina vain keppi aseenamme.
-- Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.
-- En uskaltaisikaan... siinä olet oikeassa.
-- Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten. Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä. Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi totta.
-- Voi, kerro... kerro, huudahti Francis. -- Me kestämme kyllä, meillä ei ole heikot hermot. Eihän Basil?
-- Ei, Basil vastasi. -- Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.
INTIAANIÄITI JA KAIMAANI
-- Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös alkuasukkaiden veltto luonne -- he ovat intiaanien ja espanjalaisten sekoitusta -- estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.
Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä tavoin, koska _bogadoreilla_ on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin kauhea murhenäytelmä on tapahtunut... kun ne ovat siepanneet jonkun onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään, kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita. Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.
Eräs _vaquero_ (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi -- noin kuusi- tai seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.
Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten kaupunkien tyttäriä.
Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä kääröistä.
Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön. Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus. Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen -- suuren kaimaanin -- rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle. Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli lakannut hengittämästä.
Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään -- ei kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.
Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin, kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin, amerikkalaisen aloen eli _pita_-puun säikeistä punottua köyttä ja muutaman veitsen.
Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana. Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania vastaan.
Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään, ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi pensaitten taakse odottamaan tulosta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta, odottaen aikaansa.
Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli kiikissä!
Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.
Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä. Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.
Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.
Tämä kertomus, lopetti Lucien, -- on tosi ja siitä onkin kulunut vain pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.
-- Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, -- huudahti Basil. -- Se saa mielen kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.
-- Maltahan, huusi Francis. -- Odota hiukan, niin houkuttelen ne lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.
Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.
Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.
Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.
Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät levolle.
Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.
HÄVITYKSEN KETJU
Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.
He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira Marengo opetetut uimaan kuin kalat.
Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli valoisampaa ja aukeampaa.