Part 3

Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa. Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän säteistä.

Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.

Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili iso petolintu.

-- Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. -- Se on punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.

Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan sillä hetkellä.

Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.

-- On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, -- sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.

-- Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. -- Mutta katsohan, vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä, ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?

Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan jännitys ja pelko.

Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia huutoja. Se ei ollut kirkumista -- jota näiltä linnuilta usein kuullaan, -- vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan, punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin. Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.

Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.

Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri Francis oli ampunut punapyrstöt.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään puun -- yli metrin paksuisen tammen -- juurelle he mielipahakseen näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän oravanajo tietysti päättyi.

FRANCIS KOMPASTUU

Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle. Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista joista.

Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.

Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen. Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun -- köynnöksiä ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin. Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan silkinhienoilla teriöillään.

Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia, jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja, joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia kartioita -- kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.

Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta -- joko luontaisesta laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin, mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.

Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa. Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden lähellä oli parvi kiljukurkia -- jokainen täysikasvuisen miehen korkuinen, -- ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain hiekkakurkia.

Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.

Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen Louisianan erämaiden suoseuduille.

Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle paikalle. Paikka oli avoin -- siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja -- ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat leikattu talteen -- niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun metsästäjät lopettivat illallisensa -- tai oikeastaan päivällisensä, koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.

Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei ollut muuta hommaa, päätti _bayoun_ rantoja pitkin hiipien ampua flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja lähti.

Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.

Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen. He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus -- alligaattori!

Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia -- yli kuusi metriä pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti. Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan hengästyneenä ulos pensaikosta: -- Karhu, karhu!

Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli ryhtynyt takaa-ajoon.

Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil, joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.

Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.

Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.

Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä -- aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.

VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA

Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil, joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.

-- Alligaattori, hän aloitti, -- kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä _Crocodilida_ eli krokotiilit.

Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa. Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier. Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat, alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa. Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.

-- Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, -- tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.

-- Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät -- etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.

-- Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, -- yli korvienkin -- missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.

-- Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.