Part 2

-- Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella dollarilla.

-- Minä antaisin viisituhatta!

-- Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole saatavissa Saint Louisissa.

-- Mitä herra Choteau sanoo?

-- Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista, mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja niistäkin vaadittiin suuret summat.

-- Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen... suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?

-- Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli kuunnellut kaksinpuhelua. -- Mistäpä muualta kuin preerialta.

-- Preerialta! toisti isä koneellisesti.

-- Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle valkoisen puhvelin, takaan sen.

-- Hurraa, Francis, huudahti Basil, -- olet oikeassa! Samaa aioin ehdottaa itse.

-- Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!

Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.

Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.

-- Isä, sanoi hän, -- on totta, että herra Choteaulla on paljon kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa. Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme, sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.

-- Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa ehdotuksesta. -- Tulkaa sisään... Syötyänne illallisen voimme jutella asiasta paremmin.

Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin seuratessa heitä.

Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.

Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin lähteä.

Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus. Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin. Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja "_mes jeunes chasseurs_" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä riippui.

Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia, heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut heidät nukkumaan taivasalla -- pimeässä metsässä, suojattomalla ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain, ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota hän oli heille opettanut -- etenkin Lucienille, -- tekisi heille tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista, juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista kompassittakin -- tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä. Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.

Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä kolmaskin syy -- ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän luonnontutkijallamme se oli voimakas.

Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin toimeen ilman häntä.

Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta -- ja he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä -- aivan päinvastoin -- enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia mukaan.

Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä, nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta metsästykseen Hugotilla -- vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä -- ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja intiaanit... Huh, intiaanit!

Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista heimoa -- monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai myrkyllinen hämähäkki, -- luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä kuin lähettää heidät villien pariin.

Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.

Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita nimitetään "sota-alueiksi" -- toisin sanoen sellaisilla tienoilla, missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.

Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla, joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä. Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää päänahkansa tuossa tuokiossa.

Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:

-- Talleta tämä tarkoin, Basil... tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä sitä koskaan käsistäsi... henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!

Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.

Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa, kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua kuultiin Francisin huutavan:

-- Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!

LEIRI

Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta korpea.

Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä. Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä aikaisemmilla metsästysretkillään.

En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat jääneet yöksi.

Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä liuskoina.

Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli, ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli magnolia.

Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja, jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa, luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen leiman.

Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia, korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä "sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn. Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista mallia, jollaista siinä maassa nimitetään _alparejaksi_. Siinä oli vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita huopia -- punaisia ja vihreitä -- sekä karhunnahka ja pari puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja, suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas, ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt lataimien ulospistäviin päihin.

Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu -- paras polttopuista, -- vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja, kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine varsineen.

Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista olennoista.

Mainitsemme ensin sankarimme -- Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen, hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää. Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan. Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään. Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.

Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.

Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea ratsu -- puoliksi arabialainen -- ja nähtävästi hyvin voimakas ja raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari -- siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi, se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan että luonteeltaan oikea hevonen -- sitä pientä, mutta tulista rotua, jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) -- varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.

Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja keittoastioita.

Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin -- koira Marengo. Koostaan ja väristään päätellen -- joka oli keltaisenruskea -- sitä olisi voinut erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin sekoitus -- voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.

Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.

ORAVA PULASSA

Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.

-- Onpa ikävää, hän mutisi, -- että meillä ei ole vihanneksia!

-- Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. -- Täällä lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen ottamaan selvää.

Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin eteen. Siinä oli kahta lajia -- toinen muistutti pientä naurista, ja kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota tavataan monilla seuduilla Amerikassa.

-- Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, -- mikä onni! _Pommes blanches_ -- ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota kelpaa maistaa.

Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä höyryävään kattilaan.

Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis. Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he turvautuisivat jauhopussiinsa... ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla retkillä monta kertaa ennen.

Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista valonvälähdystä.

Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli -- salamana ylös puunrunkoa vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi -- kuten on oravien tapa -- ennen kuin tekisi uuden ponnistuksen.

-- Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, -- se on liito-orava ja kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi, että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria tuollaisesta nahasta.

-- Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan pyssyänsä.

-- Seis, Francis! sanoi Lucien. -- Anna Basilin yrittää kiväärillään. Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.

-- Hyvä on, vastasi Francis. -- Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa että minä olen valmiina.

Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän kiväärin ja tähtäsi otusta.

Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava tulppaanipuu -- ukkosen tai myrskyn runtelema -- ja seisoi hiukan erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu. Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.