Part 17

Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan. Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.

Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna. Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät valmistelut.

Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian tarjoutuisi.

Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä -- jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.

Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön -- punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen, jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti. Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.

Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla, näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli vietykin.

Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman lyhytsanaisesti.

Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista -- joka oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa. Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli "calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli profeetta käynyt.

Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää. Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti -- poikien isä -- tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.

Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee -- saman heimon miehiä, johon sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat veljeksemme.

Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus otettiin tietysti ilolla vastaan.

Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin. Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.

Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.

Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan -- "nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti -- ja kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia etsiessään.