Part 16

Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka, joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta sadekuurosta huolimatta.

PUHVELIHÄRKIEN TAISTELU

Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.

Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.

Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä, että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi, ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.

Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi. Suolakiteytymien seutuja -- usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja melkein yhtä leveitä -- sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus etäisinä aikoina tonkineet.

Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.

Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on? -- kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.

Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin. Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista ylä- ja alamäkeä.

Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä. Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli tervehtivä heidän silmiään -- näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon sekaisia tunteita.

He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista. Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.

Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä -- aukealla paikalla, -- eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena. Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että katsojia oli saapuvilla.

Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset, nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.

Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin -- vanhoja sonneja, jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan pitävät.

Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan siitä, että ne olivat -- valkoisia puhveleita!

Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen näkeminen, mutta niin monen näkeminen -- lähes tusinan -- aivan tavaton ja ennenkuulumaton seikka -- se synnytti seikkailijoissamme kammoa. Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa. Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat puhveleita, ja myös valkoisia!

Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat. Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut ainoatakaan mustaa tai ruskeata -- ei ainoatakaan, jolla olisi ollut puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi veljesten silmissä.

Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman laumasta.

He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin. Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.

Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä, karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti, kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle aavikolle.

Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo, joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia, kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.

Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää, kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.

Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää ahdistajansa etupuolellaan.

Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa. Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se oli kuollut.

Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui heidän sormiinsa!

Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset metsästäjämme.

-- No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil potkaisten kuolleen sonnin ruumista. -- Ainakin meillä on nyt tuoretta lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.

Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme alkoivat nylkeä eläintä.

IHMEELLINEN PUSSI

Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi useaksi päiväksi.

Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi vartijana häätääkseen sudet lihoilta.

Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.

Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.

Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa. Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista lurjuksista.

Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton ensimmäiset valojuovat.

-- Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, -- on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota ketään.

Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin. Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän ampui huolimattomasti.

Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!

Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa. Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil, joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät henkiin vai ei -- koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.

He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän, matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita, leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, -- kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.

Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina, mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät vankejaan uhkaavin katsein ja elein.

He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.

Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.

Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.

Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista esitystä.