Part 14

Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet, jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia. Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi. Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran, uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista ilmaa.

Heti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta hämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista. Mutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät takaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.

Pojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet jälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät palanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat antilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan. Poikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen jonkun ylöspäin vievän polun.

He halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä oli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa muonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat huolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan kallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään kiitettäväksi kelpaavaa polkua.

-- Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, -- miten muutoin lampaat olisivat sinne päässeet?

-- Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan käyneet tasangolla, huomautti Basil.

-- Ei, sanoi Lucien, -- se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei luullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin kuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan janoaan.

-- Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.

-- Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, -- mutta silti se saattaa olla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä kuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää ylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon susilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.

-- Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin korkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta pienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.

-- Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin. Luonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että ne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille kielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata hirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira tai susi ei rohkenisi seurata niitä.

Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko. Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä pulppuili esille lähde -- paljon suurempi kuin se, jonka luo metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen ja pajujen rajoittamana.

Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä. Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä -- ei edes musta- tai ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan hirviön kynsiin.

Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä, joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin, elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi kuitenkin yritykselle toisen leiman.

Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He alkoivat nousta, Basil etunenässä.

Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja näkivät heti koko pöytämäisen laen.

Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa mäntyjä ja siellä täällä jokunen _mezquiten_ nimellä tunnettuun lajiin kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä silmäyksellä.

Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.

Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen. Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä. Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan, toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät siihen.

Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistä!

-- Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle, mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat joutuneet?

-- Tuolla, huudahti Francis, -- tuolla ne menevät! ja hän osoitti kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten pääsemään turvallisesti tasangolle.

Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat ruohikolla hengettöminä.

Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne olivat heitetyt.

Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken riistansa.

He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.

Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa -- iso ja rumannäköinen eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö -- harmaakarhu!

Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono olivat leveämmät -- suuremman rohkeuden ja voiman merkki, -- ja pitkät, puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa, ettei huomannut heitä.

Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta. Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset olivat sen vanhemmat.

Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa. Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan. Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.

Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat pelkoa.

He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie -- se, joka kulki alas rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he yrittäisivät käyttää sitä.

Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet, oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.

Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa, missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut tulla kysymykseenkään.

Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse, milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.

Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.

Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä alas rotkoon.

He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!

Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen. Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi karhuista -- se oli pentu -- kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se tahtoi kostaa.

Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta oli jäävä sen uhriksi.

Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu, rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita. Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!

-- Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.

Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä, turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä varmasti kannattivat.

Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet, juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi -- se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu -- huojui niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli miehuullisesti oksallaan.

Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas, se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan, joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut sille helppoa, mutta -- onneksi heille -- harmaakarhulla ei ole juuri ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.

Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun, milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan ja näytti nukkuvan!

Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.

Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla. Sitä paitsi heitä vaivasi jano -- mitä kauhein jano. He eivät olleet ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!

Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua. Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!

Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi kokonaan näkyvistä.

Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset, leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään valkoisia -- päälauma kun oli pitkän matkan päässä -- oli hyvin luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.

Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.

-- Tuolla, tuolla! hän huudahti, -- katsokaahan keskelle laumaa! Katsokaa, veljet... se kiiltää auringossa... valkoisena... valkoisena! Hurraa, hurraa!