Part 13

Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä. Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.

Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli liian myöhäistä katua -- kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat kokea.

He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian, sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain herpaantuneesti ja hitaasti.

He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti maan sisään avautuva _barranca_. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle, milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.

Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä ylimenopaikkaa.

Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt. Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät. He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina ruohikolle.

Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli tuskallista kuulla.

Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut kylliksi voimia palata sen luo.

He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella puolella.

Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.

Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja epätoivoa.

Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta. Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa tulijoille.

-- Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!

Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä. He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.

ANTILOOPIT

Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen, levymäisen laen vuoksi.

Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita, Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.

Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt, aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista. Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.

Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.

Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa. Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän, kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä. Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.

Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla. Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.

Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen. Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon. Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle, mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä, ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.

Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla, niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.

Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle korpraalille tehnyt.

Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin esineisiin aavikolla.

-- Ohoo, huudahti Francis, -- onpa siellä aikamoinen liuta susia.

Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen päiväkausia sen kintereillä.

-- Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. -- Ne ovat luullakseni jotakin parempaa... ne ovat saksanhirviä!

-- Eivätpä ole, vastasi Lucien. -- Nehän ovat antilooppeja.

Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin juoksun tai sanoisinko lennon päässä -- sillä sen ponnahteleva vauhti muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa. Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa janonsa ennen kuin menisivät levolle.

Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä niitä kohti.

Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä vanhoilta metsästäjiltä.

Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen haarukkaan ja polvistui sen taakse.

Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän, jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja laukaisi.

Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet syrjään.

Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin toveriensa luo.

-- Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia antilooppeja. -- Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.

-- Haa, ilahtui Lucien, -- sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin koirat!

Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa. Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen, vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen uuvuttavansa sen.

Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista, mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja vaivalloisesti.

Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän, ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi minkä voi -- kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä ratsastuksestaan.

Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta, pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin, toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin tuore illallispaisti.

Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan kanssa ja käyttäen leipänä muutamia _pinnonin_ siemenistä tehtyjä kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä unesta.

CIMARRONIT

Tänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa heidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista väijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat, mutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen merkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken aikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin sen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin tunnetun vihollisen pelosta!

He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen, joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa, matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai, mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.

Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.

He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen. Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.

Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.

Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka taholle ruohoaavikolle.

Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.

Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin -- sarja samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli vain tuon omituisen muodostuman mesa.

Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.

Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia. Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin -- selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli villejä lampaita.