Part 12

Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä maailmassa omisti -- Musta Haukka ehkä poisluettuna -- saadakseen tämän hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin. Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.

Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.

-- Ei, vastasi Basil. -- Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää kohti. Tapaan teidät siellä... ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan kilometrin ratsastuksen.

Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen, katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat entistä kiertoansa.

Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana -- ainakin Basil arveli, että se olisi viimeinen, -- hän kehotti vielä veljiään ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.

Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin, ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.

Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä -- sen kyllä aina ehti.

Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut enää veljiensä näkyvissä.

Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.

Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen, kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan, vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki, mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.

Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja että ajettu.

Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.

Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut -- siksi varmajalkainen se oli, -- mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle, jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen. Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan hevosta omakseen.

Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän päistikkaa maahan.

Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti. Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta -- sillä pakoon se nyt pääsi.

Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin, mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui -- noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä. Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.

Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.

KOIRAKAUPUNKI

Musta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä kasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään kuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei estänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu, ettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen takaisin viheltämällä.

Hän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen tappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia pieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä pohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä kantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin metri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä huippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista rotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta kumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta saattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.

Näiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä. Hevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun melu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla taas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen, kunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine silmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi ja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä omituisia eläimiä.

Ne olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen valkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta muistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin kaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat "preeriakoiran" nimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea kuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.

Varsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme murmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät maassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin apinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja äännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa haukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen "preeriakoira", sillä mitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten kaikki murmelit -- näitä on näet monta eri lajia, -- ne ovat viattomia pikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria. Epäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille arvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.

Niiden isot "kaupungit" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat tavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa, eikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa yhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada ravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla laidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään tiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita eivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki nämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen tekoa.

Basil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat asukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja nekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen kokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan ennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista sokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa raunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä äänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä niitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.

Paitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet sisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala otus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin "sarvisammakko". Basil näki myös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen varovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.

Tämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin kalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli kumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen kuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa kalkkarokäärmeet -- se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta oli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli _Erotalus tergeminus_, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin preeriamurmelien asuinpaikat.

Basil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä erilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä vai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä eivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen ruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret määrät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta mitä söivät pöllöt ja käärmeet?

Nämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin tyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri eläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien että Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt vieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin ilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi veljespariksi.

He karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien veljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka, vieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen hevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin ajon vaiheet ja miten se oli päättynyt.

Koska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he pysähtyivät vain lyhyeksi aikaa -- juuri parahiksi haukatakseen palasen lihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi eivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät jo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen matkaansa.

-- Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä noussut ratsunsa selkään. -- Ajammeko suoraan sen halki vai kierrämmekö?

Tässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja kukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa sen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he voivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää vaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä syrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin laajat.

-- Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. -- Kenties pääsemme sitä kautta sen loppuun.

Kaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen suuntaan.

He kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta erottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä tuonnemmaksi.

-- Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; -- meitä olisi mahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen. Meidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?

Molemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä kierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin siis vielä kerran -- nyt kukkulaa kohti -- ja pieni seurue ratsasti kumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien lähestyessä pienet "koirat" riensivät vallituksilleen, haukkuivat tungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten loukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit tulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia haukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat "kaupungin" sisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!

Pöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan päähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista kauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien tapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa, ja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki nämä eläimet -- murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot -- näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin! Tämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.

-- Jos meillä, Lucien sanoi -- olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin saisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne kulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon, joka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä nämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat syntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan kolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana, niin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin se on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen jaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua, jotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee kaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan rakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat päivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne näiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen ajoissa paeta pesänsä turvaan.

-- Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti Francis. -- Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut ja kovertanut! Mistähän se johtuu?

-- Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. -- Kas, tuolla menee pöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne murmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte, ne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa niille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan. Varmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän "koirien" mukana samaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne eivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja jälkimmäiset ovat noita raunioituneita.

-- Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. -- Isot metsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden surmaavan kaniineja iltahämärässä.

-- Nämä eivät, vastasi Lucien, -- monilta ammutuilta ja avatuilta pöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita hyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne käyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja, vaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset linnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.

-- Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. -- Mitä ne käyttävät ravinnokseen?

-- Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät, että ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta niin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin isoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä pyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten vatsasta on tavattu murmelinpoikasia.

-- No sitten, Francis huomautti, -- jos ne syövät nuoria murmeleita, käärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta niin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä helposti kuin murmelit itse!

-- Se on totta, myönsi Lucien, -- mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä näppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä pakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se iskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on vielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja vanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että poikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan. Nykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä etäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet luonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet katsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain kiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja päästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei usein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää niitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat eivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin metsästäjät eivät niitä usein ahdista.

-- Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.

-- Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin vain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä olentoja.

-- Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli Francis.

-- Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa kammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut ruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin lujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin jalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen sormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt pesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta se saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä vuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee harvoin kolojensa ulkopuolella.

YÖ ERÄMAASSA

Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien lakkaamaton _tshuu-tshuu_ joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän reittinsä yli.