Part 11

Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut! Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella. Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman ja tappaen sen silmänräpäyksessä.

Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista -- tällä tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.

Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot -- karhut, puumat, sudet, ilvekset ja javalit -- olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina läheisissä metsissä.

Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat avoimelle ruohoaavikolle.

YKSINÄINEN TÖYRÄS

Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi, joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä, punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.

Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.

Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä. Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta. Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat "yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.

Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle, joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.

Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin, mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat päälleen vaipuivat sikeään uneen.

Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.

He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän päästä Ristimetsiköt -- nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien poikki niiden lähdeseuduilla.

Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään tällaisen joen partaalle -- oikeastaan vain pienen purosen -- joka rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine -- sen näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja" -- _bois de vache_ -- kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.

Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla _butle_. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.

-- Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.

-- Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. -- Yhtä luultavasti tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on jokseenkin samaa.

-- Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis. -- Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.

-- Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen Lucien.

-- Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. -- Takaan, että siellä on vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.

-- Ja ellei ole, lisäsi Basil, -- niin voimmehan palata tänne.

-- Mutta, veljet, sanoi Lucien, -- te ette tiedä, kuinka kaukana tuo kumpu on.

-- Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, -- sanoi Basil.

-- Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.

-- Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.

-- Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. -- Kolmekymmentä kilometriä! Nyt sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!

-- Häviäisit, vastasi Lucien. -- Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.

-- Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. -- Erotanhan kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.

-- No, jatkoi Lucien, -- kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte. Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.

Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.

Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen yli kietomalla häntänsä yhteen.

Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on, sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan teille, että se on hirveätä.

Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta -- he olivat tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen kohoavat Kalliovuorten -- pohjoisten Andien -- rinteitä kohti.

Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia, hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen korokkeen.

Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää kohti.

VILLIHEVOSEN METSÄSTYS

-- Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. -- Nämä "lastut" ovat hyvin tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!

Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.

Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle. He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä kohti.

-- Katsokaa! huudahti Francis. -- Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.

-- Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. -- Jotkut niistäkin ovat aivan tuoreita!

-- Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. -- Mitä ne ovat?

-- Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. -- Paikkoja, missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja lehmät.

-- Niin kai, sanoi Francis, -- mutta miksi ne niin tekevät?

-- Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.

-- Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, -- että ne tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.

-- Ha, ha, ha! nauroi Francis. -- Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!

-- On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat myöhemmin palata juomaan.

-- Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. -- Tuota en usko!

-- En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. -- Se otaksuma ei ole tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.

-- Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli Francis. -- Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!

-- Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa, ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?

-- Kyllä, kyllä, huudahti Francis, -- olen varma, että hevoset nauttivat, kun saavat piehtaroida.

-- No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa, minkävärinen niiden talja on.

-- No niin, lisäsi Francis, -- toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.

Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet noin viitisentoista kilometriä, kun Basil -- jonka silmät kaiken aikaa olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla -- huudahti ja pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.

-- Mitä näet? kysyi Lucien.

-- En tiedä, vastasi Basil, -- mutta tuolla preerian reunalla on jotakin... tuolla etelän puolella, näettekö?

-- Kyllä, se näyttää puuryhmältä.

-- Ei, sanoi Basil, -- eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.

-- Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.

-- Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.

-- Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi. Puhveleja!... Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. -- Ne ovat hevosmiehiä... kenties ratsastavia intiaaneja.

-- Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.

-- Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!

-- Oikein, lisäsi Lucien, -- hevonen se on. Mutta, ei sillä ole ratsastajaa... ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.

-- Mustangeja! säesti Francis. -- Hyvä on... se on näkemisen arvoista!

Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.

Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.

Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan, seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon täsmällisyydellä!

Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.

Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella -- mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!

Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä. Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.

Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä -- tuskin kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät, jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri kiitävää joukkoa.

Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen -- niiden johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt. Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä saattoi tuskin kuvitella.

Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen -- valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin, osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.