Part 1

Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

MISS HARRIET

Kirj.

Guy de Maupassant

Ranskankielestä suomentanut Timo Tuura

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

SISÄLLYS:

Miss Harriet. Viinuri, lasi olutta! Jules setäni. Lapsi.

Guy de Maupassant syntyi _Miromesnilin_ linnassa Normandiassa elokuun 5 p:nä 1850. Suku oli vanhaa lothringilaista aatelissukua, jolle taiteelliset ja kirjalliset harrastukset eivät olleet vieraita -- kirjailijan äidin synt. _Le Pottevin_, serkkuja oli _Gustave Flaubert_, joka tosiystävän tavoin ohjasi Maupassantin ensi yrityksiä kirjallisella alalla, muun muassa painostaen hänen luontaista erikoisalaansa, novellistiikkaa. Keskeytettyään opintonsa ottaakseen vapaaehtoisena osaa 1870--71 vuosien sotaan, toimi Maupassant ministeristö-virkamiehenä -- tosin vain näön vuoksi. Pääharrastus suuntautui kirjallisiin töihin. Vuosikausia harjoiteltuaan kynäänsä vain lähimmän ympäristönsä tieten, hän ensin julkaisi pari runoteosta. Kuuluisaksi kirjailijana teki hänet 1880 julkaisemansa novelli _Boule de Suif_ -- sotakertomus vuodelta 1870. Nyt seurasi teos nopeasti toistaan. Maupassant on julaissut 27 nidosta niinä kymmenenä vuotena, joina hänen kirjallinen toimintansa kesti. Hänen novellikokoelmistaan ovat mainittavimmat _La maison Tellier_ (1881), _Miss Harriet_ (1884), _Monsieur Parent_ (1885), _Le Horla_ (1887), _L'inutile Beauté_ (1890). Romaaneista mainittakoon pariisilaisia sanomalehtimies-piirejä kuvaileva _Bel-Ami_ (1885), tuskaisen surullinen avioliittokertomus _Une vie_ (1883), rakkaustarinat _Mont-Oriol_ (1887), _Fort comme la mort_ (1889), _Notre coeur_ (1890), joista keskimmäinen lienee suosituimpia Maupassantin romaaneista, vaikkei silti paraimpia sekä _Pierre et Jean_ (1888). Näytelmänkirjoittajana kokeili Maupassant dramatiseeratessaan novellin _Mussote_ (1891), joka saavutti suuren menestyksen. Suoraan näyttämöä varten kirjoitettu _La paix du Menage_ (1893) onnistui huonommin.

Maupassantin elämä oli lyhyt. Kirjallisen maineen kasvaessa synkistyi hänen mielensä, kuumeinen työ tuhosi voimat tuomatta tosi-iloa ja tyydytystä. Maupassantin suvussa oli mielipuolisuus sukusairaus, pimeät voimat kietoivat vähitellen kirjailijan sielun harhapauloihinsa hänen itsensä täysin tajutessa uhkaavan vaaran. Maupassant kuoli eräässä Pariisin yksityisessä houruinlaitoksessa heinäkuun 7:nä 1893.

MISS HARRIET

Meitä oli seitsemän matkustajaa breakissa, neljä naista ja kolme miestä, joista yksi istui ajajan vieressä, kuskin istuimella, ja me nousimme hevosten astuessa käymäjalkaa ylös pitkää mäkirinnettä, jossa tie kulki kiemurrellen.

Olimme lähteneet Étretatista aamunkoitteessa käydäksemme katsomassa Tancarvillen raunioita ja torkuimme vieläkin raikkaan aamuilman raukaisemina. Naiset etenkin, tottumattomina niin varhaiseen ylösnousemiseen, painoivat vähäväliä silmäluomensa umpeen, nuokkuivat tai haukottelivat tunnottomina nousevan päivän herättämälle tunnelmalle.

Oli syksy. Molemmin puolin tietä levisivät paljaat kentät, joita lyhyeksi leikattu kauran ja vehnän sänki keltasi, peittäen maata kuin huonoksi ajeltu parta. Kostea maa näytti höyryävän. Leivosia lauloi ilmassa, muita lintuja viserteli pensaikossa.

Aurinko nousi viimein edessämme taivaanrannalle ihan punaisena, ja sitä mukaan kuin se nousi hetki hetkeltä kirkastuen, näytti kenttäkin heräävän, hymyilevän, ravistelevan itseään ja riisuvan valkoisesta usvasta kudotun paitansa kuten tyttö, joka nousee vuoteesta.

Kreivi d'Étraille, joka istui kuskin istuimella, huudahti: "Kas jänis", ja hän ojensi käsivartensa oikealle päin, osoittaen muuatta apilamaata. Eläin juosta hyppelehti miltei kokonaan ruohon peitossa, niin että ainoastaan suuret korvat olivat näkyvissä, sitten se oikasi kynnöstä kohden, pysähtyi, teki hullunkurisen hyppäyksen, muutti suuntaa, pysähtyi uudelleen levottomana vainuten vaaraa, kahdenvaiheilla tiestä; sitten se alkoi juosta pitkin hyppäyksin ja katosi suureen neliömäiseen juurikasmaahan. Miehet olivat kaikki heränneet ja katselivat eläimen liikkeitä.

René Lemanoir virkkoi: "Emme ole juuri kohteliaita naisia kohtaan tänä aamuna", ja silmäillen naapuriansa, pikku paroonitar de Sérennesta, joka taisteli unta vastaan sanoi hän tälle puoliääneen: "Te ajattelette miestänne paroonitar. Olkaa huoleti, hän palaa vasta lauvantaina. Teillä on vielä neljä päivää aikaa."

Paroonitar vastasi unisesti hymyillen: "Te olette hupsu!" Sitten lisäsi hän karistaen päältään kaiken unisuutensa: "Kas niin, kertokaapa meille jotakin, joka saisi meidät nauramaan. Te herra Chenal, jolla sanotaan olleen parempi onni kuin herttua Richelieulla, kertokaa joku rakkausseikkailu, jonka olette itse kokenut, mikä tahansa."

Léon Chenal, ijäkäs maalari, joka oli ollut hyvin kaunis, hyvin voimakas, hyvin ylpeä ulkomuodostaan ja hyvin rakastettu, tarttui pitkään valkeaan partaansa ja hymyili; sitten tuli hän, hetkisen mietittyään, äkkiä vakavaksi:

"Kertomukseni ei ole iloinen, hyvät naiset; kerron teille surkeimmasta rakkaudesta elämässäni. Toivon etteivät ystäväni joudu samankaltaisen rakkauden esineeksi."

I

Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.

Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa, kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee, kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä. Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä, joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia, kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.

Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa, navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten herättämät henkevämmät nautinnot.

Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta, metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen, joista puolipäivän soitto kuuluu.

Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa, aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.

Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa paahteessa.

Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän huolettomana ja vapaana.

Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa talossa.

Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä menin mummo Lecacheurin puheille.

Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena.

Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon.

Kysyin: "No, rouva Lecacheur, onko teillä huonetta minulle?"

Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa."

Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski.

Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut savusta.

-- "Onko teillä matkustajia tätä nykyä?" kysyin häneltä.

Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa."

Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla ilmalla syödä yksinäni pihalla.

Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti erittäin hyvää.

Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen, että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi, ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen majaan.

Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini, vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut.

En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi.

Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa, etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi.

Jätin hänet rauhaan, vaikkakin hän vaivasi ajatuksiani.

Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur itse.

Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen, eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille. Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma.

Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu. Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut: "Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö."

Sanat "ateisti -- kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi, että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet? Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi.

Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian, turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa, jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee linnunpelottimen pellolla.

Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut.

Kysyin mummo Lecacheurilta: "No, mitä pirunriivaama puuhailee tänään?"

Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: -- "Voitteko uskoa, herra, hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä. Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!"

Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä, että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet siksi.

Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on istunut aikansa."

Olisipa tuo naisparka tiennyt!

Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä palvelemaan -- en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä, että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto. Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama.

Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa. Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka on yllätetty päivänvalossa.

Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan -- hänellä oli englannittaren joustava käynti -- ja minä menin häntä kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat syvästä ja sisäisestä ilosta.

Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse kaukana harhaillen.

Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata, jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties -- täytyy tunnustaa -- liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien englannittarien yksinäisissä sieluissa.

II

Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.

Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan alla.

Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:

"Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista."

Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria katsomaan:

"Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä."

Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.

Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa, jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.

Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen, että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin:

-- Siinä on viimeinen tauluni, neiti.

Hän kuiskasi haltijoissaan, naurettavana ja liikuttavana:

-- "Oi, herra, te ymmärrätte luontoa sydäntä liikuttavalla tavalla."

Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut suudella häntä.

Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti luontoa."

Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki. Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin.

Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta. Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan, hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa, joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta.

Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin ulottuvan pilven.

Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan kultapohjalle.

Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua. Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko näköpiiriä.

Hän kuiskasi: "Ah, rakastan... rakastan... rakastan..." Näin kyyneleitä hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni lentää avaruuteen."

Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen irvikuva.

Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt.

Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä, saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."

Me palasimme kotiin.

Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.

Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan. Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.

Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia, suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiihkeästä mielenliikutuksesta.