Part 7

Minulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin--mikä aina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta--ja että sain siellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta lumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä ainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.

* * * * *

Laakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa nähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen aina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin pohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita viikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi liikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi sitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua alppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa, puristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää sisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava päivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen kaikkein aavimman meren.

Sattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta toisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja vähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla ilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa melkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka peittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja sumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan. Selkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat siellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään vastustettavissa.

Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin huipulle.

Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä. Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.

Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka. Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja. Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.

Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri jumala, viihtyös vihainen valta...» tai jotakin semmoista.--Kun tulin järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes jotakin muistoa. Mutta silloin Hän--jumal-jättiläinen tuossa ylempänä kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni katsomatta ja kasvoni verhoten.

Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se oli siis heillekin »hän»!--olento, kuinka korkea sitten lienee ollut, en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja paljon suuremmalla kuin paavista.

* * * * *

Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka hän oli ja kuka minä kuolevainen.

Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle, mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä. Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä, kuinka tulin pahimmista paikoista yli ... taisin taas olla nelinkontin, tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani, huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää liukuneet.

En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi laskeutua kuin oli ollut nousta?... Silloin kohahtaa korvaani kosken ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.

Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston huipusta.

Meri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa siitä--vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen vaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin antaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä »korkeaksi kuin vuori». Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut olisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin silmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin tämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt jääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on ikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin kuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä ja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin ristiaallokon nostamia.

On aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos tässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.

Päätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo jähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja kirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan hienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät eivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina jotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä tästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat alempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin kesytettyjä. Ne ovat--vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa vaihtuvat--kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja. Ne ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua rinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean sivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa olevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.

Sillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla, suuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä, ainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat valmiita siihen milloin tahansa... Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee, synkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä, jotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat louhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin ystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput heleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet luokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai iskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä syleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri, että jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut ja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.

Ne uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole voitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä uhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille lumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä tarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on sielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut jotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on jonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa, teologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on lukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa marttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa. Heillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät paikkansa--tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää ja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja helpottamiseksi. Lukemattomat »Alpenvereinit», Saksan ja Itävallan tasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja ylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat niiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta, matka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat aikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä, annetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen ylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.

Niitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie tänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että tuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt yöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä olisi koskaan tänne tullut.

* * * * *

Olisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan tiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta kun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin laskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii--edes jollakin lailla--pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi avaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo ainoastaan siitä, että _on_ täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että _on ollut_. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se antaa--aiheettomasti ja selittämättömästi--uskoa ja luottamusta omaan entisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli hyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi vakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas iltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin ymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt kaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta sinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: »Kaikk' on vielä veljet kerran...»

Vuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas hetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä. Mutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt tähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee tuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.

TYÖN ORJIA.

Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä. Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja ilmojen kylvyssä puhdistunut.

Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet, olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten kanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.

Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen samalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa hän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen-- lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta siitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine mukavuuksineen...! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja taitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä helmalapsistaan!

Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda--arvattavasti pienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä--lattiat, katot, ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. »Jos ensi kesänä tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin», oli isäntä sanonut, »ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen näköala, kunhan usvat haihtuvat.» Me tietysti lupasimme tulla, ja me olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin, sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien iloksi... Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.

--Mikä ihmeen elävä tuo on?--ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat--aasin jalat. Toisen kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.

--Sehän on lautakuorma!

Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.

Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle, voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja sen lisärakennukseen.

Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.--»Oo jah!»--Hän ei läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä, hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut. Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy _ihmisten_ kantaa? Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.--»Tie on liian jyrkkä juhdan nousta.»--»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»--»Jah, gewiss.»

Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki _ihmisten_ selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt, ruuat, juomat--olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa, upottavassa, tämmöistä mäkeä...! En ollut tullut sitä eilen ajatelleeksi.--No niin, se nyt on niin--mitä se minuun kuuluu--ja minä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se surisi siinä sittenkin.

Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin kaadettu.

Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä hyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen katseellaankin vetää itseään eteenpäin.

Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.

Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään rautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.

He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös--»työn orjat». Pitkästä ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.

Välähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti--minä silloin toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.

Katsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva riemuisa lippu.

Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi. Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko, levähtääksemme sopiva... Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan, kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla _on_ oikeus ja minulla _täytyy olla_ oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä! Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat? Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa, heidät tällä tavalla torjuin... No niin, me istumme siis tähän nurmelle ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen...

Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja, mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.

Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan, nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.