# Minkä mitäkin Tyrolista ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/minka-mitakin-tyrolista-13779/index.md Olen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja harrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut pitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä kylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei se enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana. Minä tiedän sen, näen sen. Se on kyllä »kaukana» ja on »korkealla», mutta se ei katoa, ei väisty, se on ja pysyy ja odottaa siellä. Ja minun täytyy sinne _omin voimineni_ tulla, luottaen ainoastaan omaan tarmooni. Mitä siellä sitten nähnenkään, mitä sitten lienenkään saavuttanut--sinne _on_ pyrittävä, sinne on päästävä, vuorilinnan katon harjalle. Ehkä se on turhaa ponnistusta, palkatonta työtä ainoastaan haaveksitun ihanteen tavoittelemista... Niin sanovat aina maailman viisaat ja varovaiset. Mutta tyhmä, epäkäytännöllinen idealisti tarttuu sauvaansa ja jatkaa matkaansa korkeuksia kohti. II. Taas viepi jyrkkä, mutkitteleva nousu alemmasta laaksosta toiseen, ylempään. Sola, jonka kautta sinne kuljemme, on jälleen kaitainen ja puristaa kosken yhdeksi ainoaksi kuohuksi. Mutta eivät kasva enää tämän solan seinät puita eivätkä rehevää ruohoa niinkuin edellisen. Ne ovat paljaat ja koleat, ilman verhoja ja uutimia nämä pihtipielet ovessa, josta nyt tulemme vuorilinnan kolmanteen kerrokseen. Laakso, joka on edessämme, on vain kesäisin asuttu. Tänne sataa pysyvän lumen jo lokakuussa, ja saattaa lumi keskellä kesääkin yht'äkkiä peittää sen nurmikot, sillä me olemmekin jo lähes puolitoista tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Me vaellamme nyt kuin rauniossa vanhan linnan, jonka katto on pudonnut alas. Seinät ovat niinkuin sanottu vailla melkein kaikkea kasvullisuuden koristusta. Siellä täällä pistää niiden rakosista ja repeämistä vain esiin jotakin vihreää, kanervaa, vaivaispetäjää ja vaivaiskuusta. Ja myöskin kukkia, alppiruusuja ja muita. Mutta alempana, missä kuljemme, on vielä puuta, vaikka pienempää ja harvempaa kuin äsken jättämässämme mehevämmässä laaksossa. Kasvullisuus on kokonaan pohjoismainen, aivan pettävän pohjoismainen. Siinä on koivu, jota harvoin alempana tapaa, siinä petäjä, aivan niin käyrä kuin koskaan Suomen karuimmalla kivikkokankaalla, siinä ennenkaikkea leppä virran äyräällä, sama sitkeähenkinen, toinen toisestaan turvaa hakeva, hauras itsessään, mutta rotuna katkeamaton; siinä kanervat, sammalet, marjanvarsikot, päivänkakkarat. Ellei olisi noita kalliorinteitä ja tuota edessämme olevaa lumivuorta, niin olisi vaikutus niin täydellisesti suomalainen kuin suinkin. Syntyy mielessä aivan erikoisen omituinen tunnelma, kun tämä yhtäläisyys ja tämä vastakohta vuorotellen vaikuttavat. Nyt ollaan Suomessa, astutaan puron vartta, on siinä karjan ura, on Muurikin jälkiä ja merkkiä sekä savessa että saven päällä--ja yht'äkkiä tie sitten avautuu, levahtaa esiin outo, ihmeellinen luminen vaara, josta, jos sinne nousisit, näkisit Italian. Tulen varmaankin sitä näkyä kaipaamaan, kun kerran taas käyskelen kotoisia metsäpolkuja. Mutta ehkä korvaa siellä tuon korkeuden huipun näkemisen kotoisen näköalan laajuus ruskeine erämaineen, välkkyvine vesineen ja etäältä, hyvin etäältä siintävine vaaroineen. Aivan varmaankin, sillä on tässä suurenmoisuudessa ja jylhyydessä kuitenkin jotakin ahdistavaa ja painostavaa, kun näköala aina on rajoitettu ja silmä ainoastaan suurten ponnistusten jälkeen saapi kaikkein korkeimmasta linnan tornista vapaata horisonttia halata. Maiseman ja ympäristön pohjoismaisuutta lisää vielä suuressa määrin se elämä, joka tässä laaksossa vallitsee. Olemme näet nyt tulleet siihen vyöhykkeeseen, jossa alppikansan pääelinkeinoa, sen karjanhoitoa, kesäisin harjoitetaan. Olemme kesälaitumien ja karjakartanojen valtakunnassa, jota lehmät, härät ja kilit, ja niiden paimenet ja hoitajat hallitsevat ja vallitsevat. Jos olette käyneet suomalaisessa sydänmaan mökissä, minne isäntä on ajanut karjansa kesäksi, niin voitte jotakuinkin kuvailla sekä majan ympäristön että sisustan. Mökin ympärillä on nurmikkoahoja, joilla karja päiväkaudet haukkaa. Karjassa on ero ja on kelloissakin kotoisiin verraten. Lehmät ovat isoa, tukevata, jäntevätä rotua, niin miehekästä ja leveärintaista ja suoraselkäistä, että niitä ensi alussa luulee kaikkia häriksi. Kun ne saavat nousta ja laskea ja kulkea kuilujen partaalla, jossa ihmisenkin päätä huimaa, niin ei siinä pitkälle päästäisi meidän rakkomahoilla ja lenkosäärillä. Kellot!--mikä ilo ja soitto olisi meidän hiljaisissa metsissämme, jos karjassa olisi kello ainakin joka toisella elukalla ja jos ne olisivat viritetyt toisiinsa sointumaan niinkuin täällä. Eikö ole siellä kotona ketään musikaalista maanviljelijää, joka ottaisi tämän uudistuksen tehdäkseen, perustaakseen tämän orkesterin itsensä ja naapuriensa iloksi? Ja minä luulen aivan varmaan, että Laukerit ja Helunat siitä itsekin iloitseisivat ja siinä ilossaan lypsäisivät parempaa ja mehevämpää maitoa. Ovathan hevoset musikaalisia, mikseivät sitten lehmät! Kun tuo soittokunta sitten peräkanaa astelee jyrkkää polkua alas karjamajalle ja järeät rautakellot ja heleät vasket ja kimeät tiuvut--! ja kun alppipuron sohina soittaa ainaista pohjasäveltä ja vox humana paimenpojan suusta joikuu!--niin, sanalla sanoen--säveltäjät, mitä onkaan taivaiset soittonne tämän maallisen musiikin rinnalla! * * * * * Mutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin puolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama lehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat matalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit--täällä täytyy. sitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä varalta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta puolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä, että täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, »säterijäntat», joista kaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin luullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana--ja niiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että voin ja juuston valmistajina. Siinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä kestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja sen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä, milloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin keittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka karjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun matkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä maitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun juustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia myllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon kannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää, koipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu »sennereiltä» eikä »sveitsareilta», joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita. Semmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja, pulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei liene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen sivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan koukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin myöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin lukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta rodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan kulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä roomalaisia linnanraunioita. Jotakin »klassillista» siinä on tässä kansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin sopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää senneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen hullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella tiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi on näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä. Juuston valmistus tapahtuu--niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten. Mutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen kattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan päällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin huoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin paikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset, ettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää, mikä juuri juustonkin »käymiselle» otollinen bakteri se sopivalla hetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen tietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa: »lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa»? Ja makeata, mehevää on tuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä tuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä, onko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä viisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien hotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan keskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla märkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan-- kalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa tämän savupirtin lattian alla. Vaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi kuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin sijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja lapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei erittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten tulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona: »Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?»--samat: »ooho!--vai niin!--no, elähän!--Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!»--nuo huudahdukset sen johdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin monen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja kummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään. * * * * * Ollaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä vuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä neljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja jääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista. Se on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta vähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua--toiset puulajit ovat jo aikoja sitten uupuneet--sitten ryömylleen, viimein maata pitkin, niin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan niinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole jaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa ravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät seuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua mitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei missään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin näillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät varjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan ja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat valkealla hangella. Luonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä--kun sille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa harmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin jo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni poukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja myrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja kallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät. Semmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää, siellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä ruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa. Melkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä vuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä. Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa, lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän raitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää pakastiainen pään päällä... Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta, sinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta--sinulle lähetän terveiseni! Pieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä Tyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin. Lepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä purosesta, ja tapaamme toisemme huomenna--pyryssä ja pakkasessa! III. Alppilinnan ylin kerros--kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu ennen näkemäni maisema!--kuinka vähän vertauskohtia mihinkään kotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu tunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä kallioriutoilta. Ollaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja ohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet pohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön. Ei mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin kiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen lattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin katuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren seinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä varten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa urheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä-- karjan paimenilla--ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä tässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet alkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja lunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois niinkuin noilla meren kareilla. Lumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien päässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin selvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita siihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet. Kallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat, kuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita, ja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä. Vähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin, milloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut vaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten vähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu parin kalliopaaden avulla. Lumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja jokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa saada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät koskaan kokonansa sula. Mutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä vastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja se seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää koristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä huiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen korkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi pysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä oleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla rinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja leveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden puolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on jää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se heleältä vihreänsiniseltä. Pian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin kuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä on kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut kuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se ei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona--ja kuitenkin elää. Se elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät ja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä selässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden rinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se tuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen eteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu eteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa, murentaa ja jauhaa--ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas laaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja viimein suurien virtain avulla alas valtameriin. On se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain taikamylly! Istahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan sen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja nyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta tehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana kesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani. Kalliolla!--mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama sileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se tänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen sielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä saman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää... Kumma tunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus--ja »kuka voi hillitä miehen aatoksen lennon?» Ettäkö ihan totta koko Suomi oli silloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria mereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni jäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan kuin joutsenia? Ja siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti ja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan maan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei _tälle_ jäätikölle mitään mahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä vielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan siellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista... Mitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään--taisin tehdä tyhmiä vertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä--roudasta heidän povessaan--taisinpa tulla alakuloiseksikin--aatella ystäviä, omaisia, jotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät--joille mille päivä maita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla mailla--niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana, jonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun maahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö jäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja sydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään--se on ruvennut ajamaan sitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen harmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä harso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne tänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa laaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta jäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää ovat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan suoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa, aaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä seison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini alla. Ajattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta kun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä syöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa Imatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi totella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto. Sireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä avaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai kuristaa: tappaa tulella tai vilulla. Turvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka tiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan, suuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat päälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa painautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas. Tie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se vei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui lumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä eteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä rakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani kopistellen sen lämpimään suojaan. * * * * * Yövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen minua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut heistä kesävaatteissa ja olkihatuissa. Koko iltapäivän ja yön pyrytti ja ulvoi. Sain nukkua kylmässä kamarissa, usean asteen pakkasessa, täysissä tamineissa, villaisten vaippain sisässä. Puinen sänky ritisi kuin reslareki, ja unissani ajelin minä kotoisia talvisia taipalia keskellä heinäkuuta. Aamulla oli paiste ja pouta, kirkas ja talvinen. Hanget kimmelteli, kiteet loisti. Lumisia, häikäiseviä huippuja niin kauas kuin silmä kantoi. Tuolla hyvin alhaalla linnan pihassa vihreä laakso kylineen, teineen ja rautateineen. En pyrkinyt ylemmä korkeuksia kohti; olin saanut nähdä mitä halusin. Enkähän olisi päässytkään sinne läpi hankien. Lähdin laskeutumaan alas laaksoon. En samaa tietä, jota olin tullut, en linnan eri kerroksien kautta, vaan vuoren toista rinnettä, jyrkkää kuin tikapuut. Nousu oli kestänyt päivän, toista; laskeuminen meni tunnissa, parissa. Suloisesti upposi jalka pehmoiseen lumeen alas astuessani. Tammikuu muuttui maaliskuuksi puolen tunnin kuluessa, lumi vettyi, väheni, ja toisen puolen tunnin kuluttua oli kesä ja vihreät lehdot ja kukkivat niityt ja leuto ja lämmin ja kuului jostakin viikatteen hionnan helinä. KORKEUDESSA. Ahornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa ylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo Tsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta kohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä laaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle kestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä korkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka hakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat. Se on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen vuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin helposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se kuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille nousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella asukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset aina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä tehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin kylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja suurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.