Part 5

Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan, kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat toiveittensa täyttämisen toivossa--!

Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä, niin siirtyy katsojain joukko--etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä ja wieniläisiä matkailijoita--toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.

Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen. Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.

Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen, vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine, sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.

Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset herrasväet--müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset-- huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen, vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara--vanhoja vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista--pullahtaa ulos ja sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä--ja se ei enää ketään naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin, vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.

Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi--se jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle, meidän rannallemme.

Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa, niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan. Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!

Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina--niin _aina_!--käy köyhiin käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa raukkoja--se _on_ susi sukuansa, se on koira tapojansa.

Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua! Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista--yksi siellä, toinen täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa --keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua kaivavan ja kaatavan veden voimasta. _Silloin_ kylän parhaat pojat, sen reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta, joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni, ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien oksien tieltä.

Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina hätätilaisuudessa puuttuu--ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen, silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa uomassaan.

Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö. Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät. Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.

Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan tuhoja tarkastamassa.

Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha, pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat... Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä, suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja--ja ovat yhtä ihastuneita.

Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat--müncheniläiset, wieniläiset, berliiniläiset--kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä »gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.

Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia. Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana. Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.

No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, _miksi_ luonto tällä tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina--niin _aina_!-- heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait», joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.

Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys--ei tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.--Juuri kun veden pauhu oli korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa--ja sade ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot, kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan-- sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.

Ja me matkailijat--me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat, ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa, niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.

Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään, noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen tulevat polvet.»

Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.

KOHTI KORKEUKSIA.

I

Vaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen kilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin korkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea vuoristo vasta alkaa.

Se päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten vaarain rinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat silmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin halkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi etäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin laaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.

Lähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna. Kuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi yksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja riihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja olemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon seinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse huimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat niin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan täytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä, kiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään muodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla harppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen jalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin ahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien välissä--se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet kohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee ainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva kuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut vuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti mieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan hermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin täytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka pieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa, niin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan ponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin vuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen jälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut jostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien lähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.

Vihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin sanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät loittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi nimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja muuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta pitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa vuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne ja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.

Laaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi ravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja ryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme solan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso kirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja polkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain minuuttien lepo uudistaa voimat--mikä on vuoristossa kävelemisen suurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän aikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa taas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas täytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen. Virta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka näyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.

Sinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla, jossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin ovat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään puu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta karkeampi, ja silloin se on »tapioitu» metsällä niin komealla--havu- ja lehtipuilla--ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja ruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon mäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä saatavissa--mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy siellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä kellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.

Tämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa kuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja kallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein kauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa kalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi. Sitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja sitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin tuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas jokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.

Sola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan toisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen ja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat talot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran partaalla--koski on taas muuttunut virraksi--on ylempänä loivilla niittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden päälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman viileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät viljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten liian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki viljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä kolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu syksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen melkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset-- täällä sataa ainakin kolme päivää viikossa--täytyy sitä tehdä tuhrustaa siihen katsoen.--Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa. Ei tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä, kun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla kellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta teloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.

Se kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on uurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta, niin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä ammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade saanut aikaan muutamia päiviä sitten.

Jossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen huipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja sinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä purkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt maata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen lumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja paria kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla työntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta, että vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista hävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä lennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se on kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä taloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko. Maanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.

Niin, sillä tavalla saattaa täällä »sataa sisään», näissä vuoriston laaksosalongeissa... Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä peittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.

* * * * *

Noin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme olemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen tunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään ollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se joukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu jäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia pappoja, jotka vettä--ei, olutta--valuen ja niin vähissä vaatteissa kuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja, jotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa vastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen, lapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja pienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat kädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on ystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei juuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi pullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen, sortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen kuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa huomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan juustoa ja makkaraa ja--näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla, valmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat ystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja missä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja lähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu tänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa sen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että Mayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin pari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.

Hetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me kiitämme heitä siitä--saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas toinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa kuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.

* * * * *

Pyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan sitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan edessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan keskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas vuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita huuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka, käsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu, ruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin halotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin asetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä kunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen. Tämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva kolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää metsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine ruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on alasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka päättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä painanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja kaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu sitten vaaleansinistä taivasta vasten... Ja ilma on niin kirkas ja kuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot ja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.

Voi sentään, miten kauneus, somuus, hauskuus ja suuruus eräissä paikoissa maanpalloa on kokoontunut yhteen ainoaan paikkaan, yhdeksi ainoaksi kuvaksi, yhdeksi ainoaksi sopusoinnuksi! On rinnassani luonto eri ilmiöineen, eri tunnelmineen soittanut monenlaista säveltä, synnyttänyt satoja sointuja, pannut tuhannet tunnelmat liikkeelle, alakuloiset, lohdulliset ja lohduttoman epätoivoiset. Mutta harvoin on rintani riemuinnut niinkuin täällä.