# Minkä mitäkin Tyrolista

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/minka-mitakin-tyrolista-13779/index.md

Tulvat ovat sitä tuhoisammat, kun viljelysmaata, jota ne aina tullessaan hävittävät, on niin vähän. Kylällämme, jossa asuu noin puolentoista tuhatta henkeä, on sekä asuttavanaan että viljeltävänään maa-ala, joka pituudeltaan on vain pari kolme kilometriä ja leveydeltään noin puoli sen vertaa. Kaikki, mikä ikinä voidaan, käytetään viljelykseen. Maan suhteen ollaan niin tarkkoja, että sitä ei raatsita jättää esim. halkopinojenkaan alle, vaan pinotaan halot ja muut puutavarat m.m. veden päälle, s.o. puron poikki asetetuille telineille.

Mutta jos maata on vähän, niin sitä paremmin se näkyy kasvavan. Olen harvoin nähnyt niin hyötyvää ruista--sitä nyt juuri parhaillaan leikataan--ja niin meheviä niittyjä. Heinä kasvaa ihan silmissä, ja sitä korjataan alinomaa--luulen että niitystä otetaan ainakin kolme luokoa vuodessa. Suurin osa vainioista onkin heinänkasvussa ja ainoastaan siellä täällä näkee vilja- tai perunapellon. Heinän ja viljan korjuun toimittavat vanhat miehet tai naiset, sillä kaikki reippaampi miesväki asuu koko kesän alpeilla karjan kanssa. Naisten huolena on myöskin hoitaa puutarhaa, joka on joka talossa ja jossa kasvaa etupäässä salaattia, kaalia ja juurikkaita. Hedelmäpuita, kirsikka-, omena- ja luumupuita on myöskin joka talon ympärillä.

Ja kukkia! Ruusupensas kasvaa miehen korkuiseksi puuksi ja nuokkuu kaiken kesää raskaitten kukkiensa painon alla. Kukkia on sitäpaitsi joka verannalla, joka parvekkeella, joka ikkunan ulkolaudalla--ja joka naisen ja miehen hatussa ja rinnassa juhlapäivinä.

Kukkaismalja!--niin, kukkaismaljahan se on siinäkin suhteessa tämä tyrolilainen kylä. Kukkaismalja, johon taatto taivahinen yhtenä päivänä vettä pilvistä valaa, toisena päivää paistattaa; ja jota hän vuoriseinän avulla suojelee milloin liialta kuumuudelta, milloin liian kylmiltä tuulilta.

MENOJA JA TAPOJA.

Emme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun eräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran ja sitten: Pom! Pom! Pom!--aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello oli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on sota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti vielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi täysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna tyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä laukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä pitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa tekevät?--sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.

Ja yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom! Pom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi muista kylistä.

Jospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina käytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon marjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta kuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin suurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä viettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita, kiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä laukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.

Jos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut nukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan, mitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen jumalaansa palvelee.

* * * * *

Oli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen, että sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen mainittu. Se oli n.k. »primitz»-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä sunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki, joka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta kunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää arvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli ollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla oli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo lauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori fransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen häntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka ikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä bengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä kokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli serenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan rappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä, joka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin luo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi--se sama, jonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia--ja muutamia muita munkkeja ja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen itse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja muukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee säveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron jälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään. Ja mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä on, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha eteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä, markkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa ilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen ja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle hymyilevän ja päätään nyökäyttävän.

* * * * *

Mutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii kansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten. Ne eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä mikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon edessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen, ja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja kantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien keskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka pää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria valkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten seuraavat »viranomaiset», joista tunnen metsäherran, postimestarin, asemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina. Ja lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta on vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset mustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu hienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on useimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta. Päässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine kukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää kansaa--en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin terveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun merenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee univormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä, joihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.

Kun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja loput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on Mayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon seinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.

Katolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua, ja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla hautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee, rukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa »amenilla» ja muilla, niinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen miellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten ääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä ihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa kirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä itseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina jumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä kirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä tietysti paljonkin voitettu.

Koraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori fransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva, lämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja kuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se sitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan pahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten pyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen suurimpia kysymyksiä. »Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta kaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin nyt.» Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja olisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.

Mutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen julkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana annettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta ja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli kirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin välittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on-- sanoi munkki--enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja ylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa muulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla kuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin palvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän pyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen kuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa käytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan antaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä olemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään saarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä sisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa se, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on tämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin--ja lopulta kääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen hänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä seuraavaa vastuunalaisuutta.

Ei koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus, eivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko avaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin korvissani.

Saarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka rukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.

Ja sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen kirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. _Hänen_ ehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu, pappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti, läsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii leivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät hetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa kirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se on salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta, kun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua yht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen ulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa antautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa tilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja viisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen Pietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta henkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut soimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.

Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin juhlassa ollut.--Pom! Pom!--ja taas--Pom! Pom!--pamahteli kirkon takana olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat tärähti.

Pataljoona asentoon!--Kunniaa!--komentaa tohtorikapteeni, ja kylän kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut ristinmerkkiä.

--Ladatkaa!--Lauk...!--ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet, pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun kanssa korkealle ilmaan.

Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä. Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut. Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla, Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva--antaa hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!

Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen. Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus: »Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen, ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien välissä, ikilumisten alppien alla.

Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa, pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas tasajalkatanssiaan.

Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä --vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi-- ainakin hänelle itselleen.

Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin ovat valmiit.

Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä näyttikään.

TULVA JA SEN TUHOT.

Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen. Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla, ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä, suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu, milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi, joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.

Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.

Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut, kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.

Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.

On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma, joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu, jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen, riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä, että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi muuttuu likaiseksi.

Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille, pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista--todistus siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella. Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.

Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken rannalla juoksee.--Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa. Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin, ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan ja laskevat kolinkolia alas.

Se on komeaa--minusta!

Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli, ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee-- hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja hävittänyt pellon.

Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi. Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.

Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa, vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan, ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.

Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa--vaan myöskin niitä vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.