Part 16

Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin paenneen.

Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.

Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä, raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.

Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.

Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen tai etelään, toiset itään tai länteen.

Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti, ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden voimalla.

Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan ei uhmaillut.

Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.

Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta mitä se oli moista tungosta vastaan?

Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla rynnäköllä?

Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä- tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.

Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin, tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.

Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat: »Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.

Ranskan kansa _tahtoi_ saada tahtonsa perille.

Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?

Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän vastarintaa.

Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.

Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi. Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat, ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat käsivarret uhkaavina.

Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.

Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui; suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.

Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se oli valloittanut tahtonsa voimalla.

Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen — kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin, raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin kurkkuihin.

Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.

Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.

Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.

Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää, pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.

Vavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.

Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.

Taaskin kalalokin huudahdus.

Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia Neitsyt Marialle.

Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in ja Heloïsen — haudat.

XXX LUKU.

LOPPU.

Vain hiukan enää kerrottavaa.

Historia kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat pariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen tervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.

Mutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot olivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja häntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin luona sijaitsevaan pieneen majataloon.

Sanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin kulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon, jonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden rauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.

Englantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi nälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut seisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli puolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta kurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.

Ilon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta, ja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein ihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut rohkean seikkailun.

»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos vain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon aikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti sitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta Pétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä nuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana tänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä edes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä majataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja hevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja myöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena vanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille varattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava ja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne. Vangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu, ja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät huomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen heidän käsistään!»

Hän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä, niinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin Lontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan keksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.

Déroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi, sangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut ilmaista sitä vain muutamin sanoin.

Oli sitäpaitsi sangen täpärällä aikaa.

Neljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista, risaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä Pariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli pukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi englantilaisena lakeijana.

Viisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin, ja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta, oli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen ympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.

Sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi Anthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.

Pariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet portteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä hengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.

Sir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi ritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.

He olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia. Tulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä perusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla, varahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa pysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä seikkailuja.

Le Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen _Untolaan_, jossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.

Mainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet matkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.

Anne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö raukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa raskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.

Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.

Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin. Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.

Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède _Untolan_ kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.

Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen niitä leyhytellessä.

»Madonna!» kuiskasi hän.

Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.

Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne sorea pursi heitä kiidätti?

Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet, jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.

Déroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.

»Lemmittyni!» kuiskasi hän.

Punertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten kasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa suutelossa.