Part 9

Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla, sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli ujosti minua kohden.

»Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle vastaukseksi vähän kylmästi.

»Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.

»Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän vastaukseni vuoksi.

»Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli vieras reippaasti.

Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien alkua.

Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista, rupesimme haastelemaan.

»Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?» alotin minä.

»Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.

»No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?» muistutin minä.

»Ettäkö minä tekisin työtä? tuota --» sanoi vieraani hämillään.

»En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko se väärin?»

»Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän on koulun käynyt», sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.

»Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän», -- sanoi Laarila, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota ajattelematonta lausettani.

»Mitä virkaa aiotte hakea?» kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme heille mieluisemmalle tolalle.

»Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.»

»Ja sitten?»

»Kukapaties voudin -- tuota.»

»Entä sitten?»

»Sitten -- tuota -- mikä se olikaan -- sitten kenties tullipäällikön virkaa jossain kaupungissa ja sitten -- herra ties mitä», selitti Laarila hajanaisesti.

»Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?» kysyin häneltä.

»Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät tunne minua», sanoi Laarila vakaisesti.

»Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut hän on», selitti vaimo.

»Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme», sanoi Laarila, kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.

»Eikö teillä ole kotia?» kysyin minä.

»Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle miehelle?» selitti Laarila.

»Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka oppinut hän on, ja siinä on vika», ehätti vaimo säestämään.

»Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua -- tuota -- ja sentähden muutamme pois, sillä herra ties mitä muualla tulee», pitkitti Laarila.

»Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä», puhkesi vaimo puhumaan.

»Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties, jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä nimismiespiiriä jakamaan kahtia -- tuota --» jatkoi Laarila.

»Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila», säesti vaimo yhä.

»Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas -- ottia», sanoi Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.

Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.

Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.

»Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle kirjoititte?» kysyin häneltä.

»Sanomalehdistä olen sen havainnut», vastasi hän.

»Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?»

»Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee -- tuota -- tuo nimismiehen virka -- --»

Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten puhelimme niitä näitä.

Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.

»Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni kysyvän.

»Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet, ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen, samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.

Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.

Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä. Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!

Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen, vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.

Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.

»Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii -- nimismieheksi! Mitä hän on oppinut? Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.

Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan kirkkoherran syynä.

Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden minua kummastutti heidän käytöksensä.

»Epävakainen on onnen ratas», virkahti viimein Laarila surumielisesti.

»Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?» kysyin hätäisesti.

»Tuo virka -- tuota -- --.»

»Nimismiehen, vai?»

»Niin.»

»Ettekö ole saanut sitä?» arvelin.

»En», sanoi Laarila kuivasti.

»Kaikki minua vihaavat -- tuota», sanoi hän tuskallisen pitkän vaiti-olemisen perästä.

»Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on», puhkesi vaimo sanomaan.

»Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani», sanoin hämmästyksissäni.

»Ei, -- te olettekin ainoa, johon voin luottaa. -- Ettekö rupeaisi minua auttamaan? tuota --.»

»Mitenkä?»

»Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.»

»Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä», puheli vaimo melkein hyvillänsä.

Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.

Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin, ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.

Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä alkoi kapista.

Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: »Eiköhän olisi paras, että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä muuta kuin yksi lapsi.»

»Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?» sanoi Laarila ja hänen katsantonsa synkistyi.

»Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies Laarila on», sanoi vaimo hämmästyksissään.

»Tuota --.»

»Mitä aioitte sanoa?»

»Niitä kirjoituksia.»

»Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä», koin sanoa.

»Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee -- tuota -- --.» Hyvin arvasin mikä »tuota» oli tulossa.

Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin, osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka oppinut hän oli.

»Semmoisia ei tee pojat puoletkaan -- tuota», sanoi hän semmoisissa tapauksissa.

Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja y.m.

Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.

»Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota -- --» sanoi hän eräänä kertana minulle.

»Mistä asiasta?»

»Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni -- tuota --.»

»Asianko suhteen?»

»Eikä vaan kirjoituksen.»

»Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.»

»Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota -- nimismiehen -- ymmärrättekö? --»

»Siihen en voi sanoa mitään», sanoin hämilläni.

»Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut hän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi nimismiehen viran -- ymmärrättehän?» sanoi hänen vaimonsa.

»Ymmärrän, ymmärrän», koin minä hämilläni sanoa.

Tämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin kysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa elementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin sileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli, olivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä asemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki kirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella kädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka sanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo ainainen »tuotakin», jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.

Semmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain tuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.

Kahdestoista luku.

PIISPANLUKU.

Siihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne olivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen oli nyt meillekin tulossa.

Paljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin koki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin mahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun kalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin teroittaa.

Juuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka pitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta. Silloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat hyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila sai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista tilaansa.

»Aiotteko mennä piispanlukuun? -- tuota --» kysyi Laarila naurussa suin.

»Hyvä toki, kuinkas muutoin?» vastasin minä.

»Minä kysyisin erästä asiaa -- tuota --.»

»Kysykää vaan.»

»Suntion virka.»

»Niin, se on avoinna.»

»Aiotteko hakea sitä?»

»Oh! Mitäs Jumalan tähden hullutuksia! mikä hakija minä olisin? En ymmärrä mistä tuommoisia luuloja olette saaneet», koin hämmästyksissäni sanoa.

»Te ette ymmärrä Laarilan tarkoituksia. Hän aikoo hakea suntion virkaa, mutta hän pelkää teidänkin hakevan ja niin tulevan hänen tiellensä. Olisihan sekin virka tyhjää parempi, siksi kun paremman saapi», ehätti Laarilan vaimo selittämään.

»Minusta saatte olla aivan huoleti; mikä hakija minä olisin?» koin heille yhä vakuuttaa.

»Tuo sanomalehtiin kirjoittaminen -- tuota --»

»Mitä se tekisi?»

»On tehnyt teidät tutuksi piispalle.»

»Joutavia. Piispa pitää kai hyvin vähän lukua semmoisista vähäpätöisyyksistä; ilman sitä valitsee seurakunta suntion, eikä piispa», arvelin hänelle.

»Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi sen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on minulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se olisikin ainoa laillinen tie», sanoi Laarila melkein kiivastuneena.

»Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän antaa viran empimättä», säesti vaimo.

»Tehkää kuin tahdotte», sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä taas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat saaneet päähänsä siinäkin asiassa.

Lauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen toimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle pyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon korkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha uteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä koettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa pääsisi huoneisiin, kun hän tulee.

Väkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari merenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila viheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä siltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.

Minä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella koko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.

»Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?» kysyi hän ujostelematta.

»Mistä hankkeista?»

»Aion hakea suntion virkaa.»

»Ja keneltä?»

»Eikö piispalta, vai?»

»Piispa ei aseta suntiota virkaansa, vaan seurakunta. Tekisit mielestäni järkevästi kun heittäisit koko ne tuumat», selitin hänelle, »sillä mikä oikeus sinulla on suntioksi pääsyyn?»

»No, eikö rintarahani?»

»Minä en ole nähnyt enkä kuullut, että yksikään ritari olisi ollut suntiona. Ole nyt järkevä ja heitä koko tuumat!» koin häntä varoitella, ettei hän tekisi suoraa tyhmyyttä, jota en minä olisi suonut.

Samassa kajahti ääni: »Nyt hän tulee».

Kaikkein silmät kääntyivät maantielle päin.

Todellakin tulivat vaunut ja kahdet kiessit maantietä myöten aika vauhtia. Kun ne tulivat pappilan tienhaaraan, kääntyivät ne taloon, ja väki jakausi kahden puolen, antaen siten tilaa.

Vaunut pysähtyivät porrasten eteen ja piispa laskeusi maahan. Niinkuin luonnollistakin oli, tervehti hän kirkkoherraa ensin, sitten muita käsillä olevia herroja ja kirkkoherra rupesi heitä ohjaamaan huoneeseen.

Samassa astuu Laarila piispan eteen, viipottaen ja tarjoten paperiansa, ja samassa sanoen:

»Hakemus -- tuota --.»

Ennenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari piispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista sauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen ponnessa.

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», esitteli hän ehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka ruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.

»Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!» hoki kirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.

»Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa», sanoi Hanno, Laarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.

»Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta vihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin minä kelpaan», sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.

»Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä; minkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?»

»Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua suuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan», sanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.

Sekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.

»Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen -- tuota», jatkoi Laarila hyväisestään jo masentuneena.

»Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä», sanoin hänelle.

»Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata piispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka kuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä on», esitteli Laarila suurella varmuudella.

Minä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.

Kun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli herrastuomari minua vastaan.

»Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa, puhutella?» sanoi hän minulle.

»Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri toimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa», selitin hänelle.

»Toimita samassa, että minäkin pääsisin!» pyyteli herrastuomari.

Minä lupasin ja menin.

Minä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö toisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi kirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän voinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän jälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein asianomaisille.

Huomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät ihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran huone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset heleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja piispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja kehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin käsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja taivaallisen totuuden valossa.

Laarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä piispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin ahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.

Tiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.

»Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne pyöritellen?» kysyin minä häneltä.

»Herra ties mitä siitä tulee, tuota --», sanoi hän.

Kun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat herrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot pyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni katsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis »sisälle», toiseen huoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja pappiensa kanssa.

Kutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin hämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä. Herrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten sangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä merenruokoisen sauvansa ponnessa.

»Mitä teillä olisi minulle sanomista?» kysyi piispa, astuen heidän eteensä.

»Hakemus -- tuota --» änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.

Piispa otti sen vastaan.

»Mitä hullutusta tämä on?» sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja alkoi sitten lukea: »Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin kunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.» -- Sitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja huutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon joukko puoli- ja kokopisteitä! »Mitä te tällä oikein tarkoitatte?» kysyi hän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.

»Suntion virka -- -- --» sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan osoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa, jossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.

»Suntion virkaa te haette, mutta mitä tekemistä te herrantähden luulette minulla olevan teidän virkanne kanssa? Hakekaa sitä laillisessa järjestyksessä, minun toimi-alaani ei kuulu suntioiden virkojen asettaminen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?»

»Tuota -- minä olen koulunkäynyt mies, tuota --»

»Siltä näyttää tämä hakemuskirjakin; mitä koulua olette käynyt?» sanoi piispa, suu vähän hymyssä.

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi -- tuota.»

»Vai niin! Sittenhän teidän on ryhdyttävä maanviljelykseen. Nyt ei enään mitään suntion virasta, eikö niin?»

»Tuota.»

»Mitä teillä olisi sanottavaa?» kysyi sitten piispa herrastuomarilta, kääntyen samassa häneen päin, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Laarilan »tuotaa».

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», tiritti herrastuomari.

»Ja mikä?»

»Minä olen herrastuomari minä, sen tietävät kaikki todistaa.»

»Se on hyvä, mutta missä yhteydessä luulette virkanne olevan minun kanssani?»

»Ja minä olen monta isoa palvelusta tehnyt sekä kruunulle että pitäjäälle.»

»Mutta eihän se kuulu asiaan.»

»Kerrankin laitti tuomari minut mittaamaan erästä riidanalaista kivinavettaa. Minä menin ja mittasin sen sisäpuolelta, sitten minä laskin sen divisioni-laskulla ensin ja sitten minä sen multipliseerasin, subraheerasin ja diviseerasin ja kirjoitin kirjaan. Kun minä sitten vein kirjan tuomarille, kysyi hän heti: 'Ulkoako vai sisältä mittasitte navetan?' Minä vastasin: 'Sisältä toki, eihän muutoin divisionit tule oikein.' Tuomari sanoi: 'Sitä ei ole vielä kukaan mittaaja ymmärtänyt tehdä, sentähden on riita näin kauvan kestänyt; se on kaunis asia, kun yksi kihlakunnan lautamies -- minä olin silloin vielä, näetten, vaan lautamies -- osaa tehdä noin kauniin kirjan', ja riita päättyi siihen.»

»No mutta herran tähden! Mitä te oikeastaan tarkoitatte?»

»Mitäkö minä tarkoitan? Hym -- asiahan on aivan selvä. Ajattelinhan minäkin hakea tämän pitäjään suntion virkaa, minä, mutta tahdoin ensin antaa tietää, että minä olen ansiollinen mies minä. Mutta kuulinhan, ettei se käy laatuun nyt -- eikä tuo toinen tuossa ole oikeutettu sitä virkaa saamaan, sillä eihän hänellä ole mitään ansiota, niinkuin minulla on. Mutta -- -- --»

»Mutta minä olen paljon oppineempi mies, tuota kuin te -- koulun käynyt», ehätti Laarila sanomaan.

»Älkääpäs nyt keskenänne ruvetko kiistelemään», sanoi piispa ja lisäsi sitten herrastuomarille: »Mitä mutta?»