Part 8

Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle viisitoista ruplaa rahaa.

»Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?» sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.

»Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet, jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he päästivät hänet menemään.

Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti, mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet nuot mainiot Vintturin veljekset.

Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta meidänkin pitäjään kanssa.

Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat, joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta. Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada; mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.

Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»

Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me palatessamme maksamme. -- Vintturit.»

Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.

Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta. Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla aseilla sekä suurella -- suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku lapset. -- Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä muutoin kiinni saataisi.

Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän nukkui heti ja kuorsasi kovasti.

Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan oikean avaimen.

Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat kiinni.

Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes laukaistakaan.

Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.

Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä rohkaistuneena kaksi muuta.

»Täälläkös te sen vietävät nyt olette?» ärjäsi edellinen ja niin he töytäsivät kohti.

Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista, että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen pälkähästä, kuten monasti ennenkin.

Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon muuta varastettua tavaraa.

Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia markkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi sormin selittää hänelle kaikki asiat.

Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää miestä sisään.

»Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä ihmisten huoneeseen?» sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita kiinteästi silmiin.

»Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena rahasi taikka henkesi», ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan melkein paljasta rintaa kohden.

Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi; mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois silmiltänsä. »Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?» sanoi Maija toinnuttuaan ja katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.

»Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee se pian, sillä aika on tärkki», sanoi joku rosvoista.

Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten, niinkuin mykkien on tapa.

»Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme», sanoi kolhittu rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun pohjalla.

»Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti. Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.

»Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! -- -- Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja häristeli taas aseellaan Maijaa.

»Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija kylmäkiskoisesti.

»Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.

»Minä en valehtele», vakuutti Maija.

»Missä paikassa ne siellä ovat?»

»Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni», selitti Maija vakavasti.

»Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi, niin silloin -- --» uhkaili yksi heistä.

»Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.

Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja levollisena, hän ei vilpistellyt.

»Koetetaanpa», sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään, johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi heistä laskeusi kellariin.

Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.

Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion lohkare.

Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.

Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.

Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun kiinni. -- Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi luukun kiinni, löi hän haan säppiin.

Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten, mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. -- Turha sekin; kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin kirkkaasti.

Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.

Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi. Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin; minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.

»Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa», sanoi Hanno. »Joudu veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!»

Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni. Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.

Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden. Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi vaarallista asemaa.

Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä, ja minä rupesin hänen virkaansa.

»Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin. Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.

»Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten ensin linnut häkkiin», puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut vaan joku rotan pyydys koettavana.

Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.

Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen kuin olisi mennyt pitopöytään.

»Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!» komensi Hanno, avaten luukun.

Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi. Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki. Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo kumoon.

Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei hän pääsisi karkuun.

Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla ladatulla pyssyllä.

Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja köytetyksi varalla olevilla nuorilla.

Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä, voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin väsyttänyt.

»Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin, kukaties päivällä saat sitten paremmatkin», puheli Hanno saaliillensa, samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. -- Pian oli hänkin köytetty.

»Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat», puhkesi Maija nyt ilosta puhumaan.

»Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!» tokaisi nyt Hanno. »Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.»

Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!

Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin kovasti rautoihin, kuin vaan voi.

Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin, kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän: »Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina; ottakoon Maija rahat.»

Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»

Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.

Yhdestoista luku.

UUSIA TUTTAVIA.

Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista. Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin, kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin. Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi kirkastamista.

Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan, että hekin ovat ihmisiä.

Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan, jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää oikeaan paikkaansa.

Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa täyttämisestä.

Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta julkaisi.

Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä, että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet, mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi siihen.

Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys, vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme suurelta.

Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin uudestaan.

Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo oppikurssinsa läpikäyneet.

Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:

Tuntematon tuttavani!

Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä; tuota olen minä jo useasti saanut kokea.

Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.

Kunnioituksella

_Heikki Laarila_.

Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki Laarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta, mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut vaan pelkkää vastoinkäymistä.

Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin, sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta onnestansa. -- Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.