Part 7

Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.

»Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli kovin uupunut noiden tointen aikana.

Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa, milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.

»Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän voivuksissa olemisensa perästä.

»Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa, vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.

»Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän taasen.

»Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi», selitin hänelle kykyni mukaan.

»Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.

Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli, samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.

Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin. Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi niistä loistanut.

»Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.

Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.

»Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!» sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.

»Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan minua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...», yritti hän sitten minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.

Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään yhtään valtaa.

Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.

Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.

Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt yrittänyt puolellakaan sanalla.

Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.

Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän viimeisen toivonsa.

Yhdeksäs luku.

VAIMONOTTO.

Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille, vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten lähdin astelemaan morsiameni luokse.

Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja vilpittömässä elämänkumppanissa.

Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni, vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin kelloni hänelle suurella pontevuudella.

»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.

»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.

»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.

Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en ollut vähääkään ajatellut.

Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla sinänsä.»

Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin, että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.

Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.

Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään, jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.

Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se, hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin pönäkkänä tupaan.

Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi». Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen, jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä, tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt kelloni ikäänkuin kruunatuksi.

»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello sinulla on?»

»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi, mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.

Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.

»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja silmiään pois kellosta.

»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.

»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua tuimasti silmiin.

»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa hämmästyksessäni.

»Saksalainen.»

»Saksalainenko, kuinka?»

»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»

»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»

»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»

»Eheäkään -- no mutta käveleehän se.»

»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.

»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.

»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.

»Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.

»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.

Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.

En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.

Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.

»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun tulin hänen luokseen.

»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.

»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»

»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle avosydämisesti ja pelollani.

»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»

»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.

»Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.

»Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää», pyytelin häntä.

»Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö? Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun, vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän avosydämisesti.

Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä hän toivoi minusta niin paljon.

Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä; sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä, eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua saattaneemme?

Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.

Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa, istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi hän vaan sävyisästi:

»Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»

Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.

Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.

Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.

Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen, turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa, vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai. Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin ylpeä.

Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan; hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa vetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa kaksikymmentä.

Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan hinnasta.

Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.

Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.

Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo aikoja sitten laannut ryyppimästä.

Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on kelvoton mies.

»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti juoruämmille, ja se auttoikin.

Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.

Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.

Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen. Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin kahtia.

Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun, eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan korkeimmalleen.

Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.

»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle. Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut olevan kuokkatyötä.

Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.

Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja -- köyhyys oli taas kaukana.

»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.

Kymmenes luku.

OUTOJA UUTISIA.

Yht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä, toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.

Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna eräs heitä koskeva tapaus.

Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat, sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos. Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa. Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa, paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.

Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa, mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.

Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.

Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus. Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.

»Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee», sanoo joku miehistä.

Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia, rahoja, hopeita ja muuta semmoista.

Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä semmoisista asioista.

»En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään», sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.

»No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka omatunto», sanoivat he akalle.