Part 6

Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin matkaliitto.

Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet minulle niin hyvät.

Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti. He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle, hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä tahdoin saada rahaa kokoon.

Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin jonkunmoiseen puheen alkuun.

»Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.

»Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä kysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle vastaukseksi.

»Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.

»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.

»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.

Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.

Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.

»Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein hätäyksissäni.

»Minkätähden ei?»

»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi? Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on aivan mahdoton», koin minä kierrellä.

»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan», selitti Maija.

»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti silmiini. Maija raukka!

Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni, etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.

Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta, mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se ennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä vastaus hänen naimapuuhiinsa.

Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä, matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään, vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.

Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin puutarhan järveen päin olevalle vierulle.

Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet arvostelivat meitä.

»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.

»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.

»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi kolmas.

»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.

»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa, ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.

Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset saattavat olla niin ilkeitä.

Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä, että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä matkavarat olivat loppuun kuluneet.

Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.

Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.

Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja rehellisyydelläni heidän suosioonsa.

Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja viedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet, heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen? Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot unissakin annetut varoitukset minulle.

No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä, mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin kysellä niiden merkitystä.

»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.

»Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten, että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.

»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin minä.

»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.

»Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.

»Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.

»Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»

»Susivouti.»

»Oikea virallinen susivoutiko?»

»Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»

»Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»

»Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»

»Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»

»Noita susivoudin laitoksia.»

»Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»

»Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»

»Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»

»Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.

»Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»

»Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»

»Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»

»Pelkäävät.»

»Mistä sen tietää?»

»Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan laitumilla.»

»Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia olisi olemassakaan?»

»Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»

»Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»

»On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»

»Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»

»Ei; mitäs mahdotonta.»

»No, mitenkäs sitten?»

»Hänelle maksetaan kapat.»

»Kapat! Jyväkapatko?»

»Niin.»

»Joka talosta koko piiristään?»

»Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»

»Hän on sitten rikas?»

»Eipä niinkään.»

»Mihin se hyvyys sitten joutuu?»

»Hän on juoppo.»

»Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»

»Hän kostaisi.»

»Miten?»

»Hän syöttäisi karjan susilla.»

»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle asti?»

»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.

Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.

Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni. Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi, jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.

Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku; oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen, arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja salaperäisesti.

»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut korkeimmallensa.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut päätänsäkään kääntämättä.

»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.

»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.

»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän, pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.

Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta mennessään.

»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.

Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.

»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla, ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.

»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein mieliharmissani.

»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»

»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti teillä on», vastasin.

»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan katseen.

Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä, mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla mitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.

Siihen loppui susivoudin juttu.

Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.

Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää, kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.

Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon, ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi vaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.

»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.

»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.

»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän, vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.

»Onko tuo paras kelloistanne?»

»On, paras se on.»

»Mitä sorttia se on?»

»Engliska, parasta sorttia engliska.»

Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla, parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen, varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä mieleni.

»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.

»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön», sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti ympärillensä.

Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa kellonkauppaa tekemään.

»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.

»Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta _sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»

»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»

»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»

»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas muutoin?

»Älä häntä nyt mene -- mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään kauppa.»

Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin minä kellopoika.

Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan kello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.

Kahdeksas luku.

MUUTOKSIA.

Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin, hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän huomioon otettavat.

Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa tapahtunut.

Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat sydämemme äkillisiä tunteitaan.

»Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua. Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua ymmärrät -- nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti puhumaan.

Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää juoksevina ja voimattomina.

»Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,

»Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.

»Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja; minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa lohdutellen.

»Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän», sanoi Mauno.

»Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan kevytmielisten ihmisten arvostelut.»

»Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua lohduttaa -- sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.

Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt Mauno minusta.

»Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan yhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.