Part 5

Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan, seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän. Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan, vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- »Synti se on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset ihmiset.

Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet, meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia, lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut; mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.

Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti: »Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat, päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:

»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen, ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta. Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä? Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä, ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.

Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa, että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»

Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia. Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa, etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita kuin muutkaan ämmät.

Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he: »Me kahlaamme raamattua.»

Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä valheita, joita ei uskonut kukaan.

Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.

»Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra maassa'», alkoi pappi.

Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.

»Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa virnisteli.

Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:

»Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.» Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.

»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku joukosta.

»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.

»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.

»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt», sanoi pappi nauraa mutristellen.

Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli, joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen suositun toimen.

Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille tulevaa kunniata ryöstää.

Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä edesvastauksen päällensä.

»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi huolestuneelle hääväelle.

Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.

Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin. Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan »pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale »Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää. Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.

En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa, mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.

Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin homma heittää sikseen.

Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.

Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.

Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo alkoi äyvästää:

»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla on tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun luvattani tansseja pitämään.»

Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.

»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä hänen eteensä.

Pappi seisahtui.

»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.

»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä toimessani.

»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt. Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä ja lähti kotiin.

Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia saatua tanssilupaamme.

Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi. Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa. Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin, että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.

Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset, samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja muuta semmoista lasten seassa, ei toki.

Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se, että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin kannattajia.

Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa! ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua sydämeen.

Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.

Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta. Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin paljon kuin voivat.

Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti istua siellä vanhempiensa kanssa.

Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.

Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi, syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta ympärillensä.

Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä, jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän, Tipakka-Vapunkin.

Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike levisi vaan leviämistänsä.

Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta paria valaisevaa esimerkkiä.

Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin, että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä. Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään, kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.

»No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.

»Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti sairas.

»Oikeinko todella?» kysyi pappi.

»Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.

»Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»

»Olen, olen, Jumala paratkoon.»

»Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt, ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.

»Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas hyvin haikeasti.

»Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.

»Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään puristellen.

»Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta. Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään muuta sanomista?» puheli pappi.

»Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.

Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli käynyt noin huonosti.

»Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin», koki vaimo selittää puolustuksekseen.

Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.

»Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan sairaalta.

»Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.

»Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.

»Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia silmiin.

»Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.

»Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.

»Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut Jumalan nimeä?» utasi pappi.

»Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.

»Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?» kaiveli pappi.

»Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.

»No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.

»Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa väkättämään.

»Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»

»Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen», vakuutti sairas.

Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää, niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan kadotukseen uppoamaisillaan.

»En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.

»Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne, teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen», puhui pappi ja meni tiehensä.

Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös, puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan terveeksi!

Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt, kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.

»Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»

Seitsemäs luku.

SUSIVOUTI.