Part 4

»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät», sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.

Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä. Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia, repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.

Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.

Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä kamariin.

»No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.

»Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --» änkytin hänelle.

»Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.

»Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan muotoista», vastasin hänelle.

»Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»

»On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen», selitin minä vähän rohkaistuneena.

»Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt, olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.

»Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.

»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus, että hän soisi minusta pääsevänsä.

Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.

Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella tavalla, kävipä miten kävi!

Viides luku.

MUITA MUTKIA.

Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa, vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.

Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän, että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.

Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä. Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.

Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:

»Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»

Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita, sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.

Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.

Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta, kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni oli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.

Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:

»Mistäs nämät maisterit tulevat?»

»Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle tyynesti vastaukseksi.

»Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin, että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään. Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista, jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa kenelle tahansa meistä.

»Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.

Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen: »Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»

Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.

»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa kihisi kuuma korvapuusti korvissani!

Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään, päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen hylkäsin inholla.

Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.

Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut enään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.

Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut aina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.

»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.

»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille, semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi», puheli hän.

Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin: »Kukapaties!» -- Minä lähdin.

Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.

»Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon poika. -- Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme suutammekaan avata.

Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja, niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.

Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani pöydälle ja täytti ne pullosta.

»Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä en hievahtanutkaan.

»No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.

»No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei ota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!» kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.

»No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin nyrpistyneenä.

Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.

Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään minusta mitään lukua.

He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»

»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti Hanno.

Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois, mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»

Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!» Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi, mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa, ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha vallitsi talossa.

Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän rinnallansa.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani sen eteeni pöydälle.

»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.

»Soittaahan tuo», vastasin minä.

»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän soittokonettansa.

»Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.

»Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan, että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun; ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.

En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin hujakassa.

»En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä viimein jyrkästi.

»Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä närkästyksissään ja siihen se asia jäi.

Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri kolaus luuloilleni noista miehistä.

Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.

»Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan; sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin kielin.

»Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen pitää laulaa meille», säesti isäntä.

Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni, halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti laulanut kuin silloin.

»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.

Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä, kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.

Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan -- muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi vieraaksimieheksi.

Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.

»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.

»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.

»Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta älä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä -- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla? Avullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --», höpisi hän.

»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen mies», rohkenin muistuttaa.

»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä kovin nuori», vakuutti Hanno.

Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.

Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin voiminsa päässyt.

Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.

»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.

»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.

»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.

»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi -- en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.

»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo katkonaisesti.

Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin pois.

Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.

»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen perästä tavattuani hänet.

»Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa huolettomasti.

»Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»

»Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä», sanoi Hanno.

»Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)

»Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»

»Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi Kiviselle.»

»Miksi?»

»Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»

»Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.

»Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.

»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana, että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani surkeasti.

Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.

Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies! Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.

Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin, juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein, »kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon valtaan, että hän toivoi vielä.

Kuudes luku.

KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.