Part 20

»Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja yhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla kuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita lasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt, näytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon lasiveitsien kannalta.

»Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen tunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri rikkaus kätkettynä», sanoi Laarilan vaimo.

»Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida olla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä olisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia, ja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut», säesti Laarila.

»Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa», sanoi vaimo.

»Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää; me emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä vielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita helmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä. Kuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita lasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille -- tuota? Kaikkiin noihin katsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka tulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista -- tuota», puheli Laarila.

»Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se minulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kavahti Laarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin pienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua, mutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää sydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.

Laarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin puolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin, ja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut koskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin kokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli ryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen juuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä yhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään millään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei ollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta sitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui vaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen eteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. --

Juuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari, merenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.

»Terveisiä Pietarista!» sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa, astellen meitä tervehtimään.

»Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?» koin hänelle sanoa.

»Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin», sanoi hän, käyden istumaan.

»Kuinka niin?»

»Keisari ei ollut kotona.»

»Ei ollut kotona?»

»Ei ollut.»

»Missäs sitten?»

»Ranskanmaalla.»

»Asianne kävi siis kuten ennustin?»

»Niin kävi, vaan ei asiani vuoksi, mutta sentähden kun keisari ei ollut kotona. Kaikki siellä sanoivat minulle: teillä on niin kauniit kirjat, kun te olette divisioni-laskulla subraheerannut, multipliseerannut ja adeerannut summat yhteen, että jos vaan keisari olisi ollut kotona, niin teidän asianne olisi käynyt sangen hyvin», selitti hän toimessaan.

»Kuka teille niin sanoi?»

»Suomen pääpiispakin, joka asuu Pietarissa.»

»Mutta eihän -- tuota -- --»

Minä estin Laarilan enempää sanomasta.

»Millä tavalla olette matkustanut?» kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.

»Näillä omilla jaloillani», sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden ketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.

»Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja matkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.»

»Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa paluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä tuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn minä toisen kerran Pietarissa», selitti hän tehden poislähtöä.

»Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää jalkojanne», kehotin häntä.

»Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen peninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina», sanoi hän ja lähti.

»Mutta melkein yksinkertainen -- tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi nähty -- tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka pensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu -- tuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia -- tuota», arvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.

Useita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän vähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja jaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen niin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin perheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta parhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.

»Nyt meidän pitää lähteä», sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä istualtaan seisalleen.

»Mihin sitten aijotte mennä?» kysyin häneltä,

»Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon helmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä isoilta soilta timanttikurkia -- tuota», selitti hän.

Pyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei auttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja sijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat he hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.

»Hyvästi nyt, rakas ystävä -- tuota! Te olette ainoat, jotka olette minua ymmärtäneet. -- Ihmiset eivät tunne minua -- tuota. Vähien virheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni -- tuota. Minä en haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei sitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta toisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky voivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta. Minä -- tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen ollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo paljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa, kukapaties korkeammassakin määrässä -- tuota», puheli Laarila.

Molemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he nuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn olallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät. Niin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä asteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi viheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo jäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja vaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö tuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille suotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät vahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat mielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin sitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.

* * * * *

Kului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja tullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän ei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein käyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään sotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo ylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin molemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä. Jalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot, joihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko olisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän perehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan itseänsä kuin minun.

»Sakeus! Missä Sakeus on?» huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän ulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.

»Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä ylös, vuode on korjattava. -- Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi -- peukalot reikiin nyt täytetten kanssa -- siihen niin -- ja jalat koloihin -- kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!» puheli hän useinkin, kun häntä hoitelin.

Vuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. »Meni liiaksi kyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät, ne pitää tilkitä, -- polvi pitää tueta -- niin, niin, siihen niin! Korvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä liian väljällä -- niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. -- Kiitoksia Sakeus, kiitoksia! -- sinä osaat niin hyvästi», komenteli apua tarvitseva vanhus.

Minä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta kohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä, kertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan, lievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle kaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän oli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä niin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen sijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda pohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on heidän käteensä työntänyt.

»Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet nähnyt», sanoi herrastuomari eräänä kertana.

»Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään», sanoin hänelle.

»Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen lääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin keisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona», tuumaili ukko.

»Olettehan jo yli kahdeksankymmenen», arvelin hänelle.

»Kahdeksankymmenen viiden.»

»Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun heittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla enään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin», sanoin hänelle.

»Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra ties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi», sanoi ukko vähän nyrpeissään.

Niinhän se on: »Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin.»

»En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani», virkahti ukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.

»Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää nykyiseen alennukseenne», koin sanoa.

»Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat ovat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta, kaunista vaimoa», sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen silmistään. -- »Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen jalka samoin», lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska valtasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.

Mitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui hänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa, mutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan ennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi hänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin katkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.

Ukon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä laatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja kuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.

»Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun palkalle ja antanut minulle pensionin. -- Jumala siunatkoon Keisariamme! -- Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun tähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään», sanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.

Tuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet, ja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin käsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän todellakaan vavissut vähääkään.

»Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut kipeän miehen kalut, minä olen terve -- tuossa on rahaa, Sakeus», lisäsi hän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.

Samassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen kätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti kaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.

Siihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät myöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja samalla sovitus elämän erhetyksistä.

* * * * *

Kun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija vahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan aivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi naapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli heidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin, mutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan perään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa. Ihmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo ikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat he meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket. Silloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset elämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija useinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe mitään muuta. »Kuka olisi uskonut», virkahtaa hän viimein, ja silloin hän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä kaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän velvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän on siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle niin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies, että hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut, mutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!

* * * * *

Useita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä. Koko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään vai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä saada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä hänestä kuulunut enää mitään.

Eräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni lippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine onnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle kirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa päällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli seuraava:

»Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!

Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen, siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme. Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen, että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan. Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä, jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja ikävöitsen! -- Muistakaa onnetonta

Laarilaa.»

Siinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila ystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa rattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli onnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei ollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti itseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän ihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä perusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään -- maahan, jossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.

Tuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa seuraavaisen kirjeen:

»Rakkaat ystävät!

Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen olleen vähä -- -- -- voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme -- Jumala meitä armahtakoon!

Maria Laarila.»

Kirjeen luettuani vapisin niinkuin haavanlehti; kirje putosi kädestäni lattialle. Syvä huokaus puhkesi rinnastani ja tuskin sain sanotuksi:

»Todellakin epävakainen onnenratas!»

»Todellakin», sanoi vaimoni värähtävästi.

Niin olen tullut kertomuksessani elämäni nykyiseen aikaan. Monta kovaa on koettu, monta vaivaa nähty, mutta aina on Jumala vienyt eteenpäin. Monta surua on surtu, monta iloa iloittu, mutta voitto on joka kerralla saatu, nimittäin elämän kokemus. Monesti on langettu, mutta monesti noustukin, ja se on opettanut meitä valppaammaksi. Elämänkoulussani on ollut vaimoni rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa. Lujalle, kristillissiveelliselle pohjalle perustetulla mielenlaadullaan on hän osannut murheitten aikoina lievennellä ja tasoitella helteen. Muutamat sanovat hänen jo alkavan rypistyä, mutta minun mielestäni on hän verrattoman kaunis. Aamusin nousee hän ani varhain: kun minä nousen ylös, on hän tehnyt pihan jo jälkiä täyteen. Illoin hän panee maata ennen minua, ja nukkuu heti. Minä katselen häntä, kuinka hän nukkuissaan värähtelee ja elehtii, ja sydämmessäni tunnen silloin sanomatonta rakkautta. Usein rukoilen hiljaisuudessa hänelle niin pitkää ikää, että hän saisi painaa minua silmäni viimeisen kerran umpeen.