Part 2

Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.

Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin, miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat: Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.

Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen. Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».

Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi, mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.

Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman kongotuksen.

Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme. Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.

Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään, silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi, paidansoljiksi ja nappineuloiksi.

Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon. Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:

»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia nappineuloja?»

»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan ottaakseen.

Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.

Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn, tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi, jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:

»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä, semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan. Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.

Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä tehnyt, kysyi joku:

»Osaatteko te satuja puhua?»

»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen meihin.

»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme häntä yhteen ääneen.

»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.

»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin. Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi. Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä. Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt. Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»

Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.

»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä vaistomaisesti.

Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois. Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty hänen niin kauvan seisovan.

Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä talossa.

Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin laulajaisissakin.

Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»

»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.

Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni». Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.

Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»

»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut tietämättömiin.

Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja että kannettava olivat hyvin heikkoja.

»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken syliin.

»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.

»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.

Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin kuultavasti: »Jässi!»

Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan lasta sillä aikaa.»

Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.

Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken runsaalla kädellä.

Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi, mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni raukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!» Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen ja lähti kantamaan häntä.

Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta halmeiltakin, kun näki Leiliinin.

Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut sinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa», pistäen samassa rahaa hänen kouraansa.

Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen asemaan ja sanoi:

»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat Leiliinille vasten silmiä.

Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan, jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä myöhään illalla.

Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin, oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.

Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.

Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.

Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan hänen haudalleen.

Kolmas luku.

TOIVOJA.

Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.

Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä, vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.

Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa, eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin itseäni loukattavan ja sorrettavan.

Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi, sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä. Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.

Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä, päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.

Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo yksi.

Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori, pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo. Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni, laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.

Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:

»Mitäs pojalla on asiaa?»

»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.

»Paljonko?»

»Korttelin.»

»Onko sinulla lasi?»

Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle vastaukseksi.

»Entäs rahaa?»

Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.

Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.

»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen peukaloon.

»No miks'et?»

»Se on myrkkyä.»

»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän vakuuttavaisesti.

»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.

»Kenelle sinä rommia ostit?»

»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»

»Onko hän sairas.»

»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.

Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:

»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»

»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.

Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.

En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.

Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö, joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn saumat repeilivät.

Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.

»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle ja katsoi niin lempeästi silmiini.

»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.

»Juuri niin», vakuutti Maija.

»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin hänelle vastaväitteeksi.

»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee, ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta minäpä en katsokaan.»

»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.

Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär; sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:

»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»

»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.

Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.

Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta aikamiestä.

Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti mieleeni.