Part 19

Neljännellä vuorokaudella lähtivät jäät jo liikkeelle. Suvanteilla kirposivat ne paisuvan veden pullistamina rannoista irti, ja alkoivat joentäyteisinä levyinä kiitää kohisevaa koskea kohden. Siihen tultuansa jysähtelivät ne kuohujen seassa piileviin kiviin ja kallion kielekkeihin, joihin murtuivat pienemmiksi, mutta korkealle ruiskui vesipatsaat suhisten ilmaan. Olipa jyminä ja pauke semmoinen luonnon voimien yhteen sattuessa, että selvästi tunsi törmien vapisevan jalkojensa alla. Alintaan puoltatoista kyynärää vahvoja ollen, eivät jäät koskien kovissa hyrskyissäkään kovin pieniksi pirstaantuneet, vaan paksuina ja jykevinä jyskyinä kiitivät ne alas, ja harva oli se esine, joka murtumatta niiden edessä jäi. Jonkun kovan vastarinnan kohdattuaan pysähtyivät ne hetkiseksi ja röykköysivät hirmuiseksi jääpadoksi. Siinä ne pyörivät ja hyörivät, kiersivät ja kaarsivat, menivät toistensa päälle ja alle, sivuhun ja välihin, eteen ja taakse; näyttipä siltä kuin heillä olisi ollut ennakolta suunniteltu järjestelmä. Kauvan ei kuitenkaan tuo ankaran näköinen vastarinta voinut seisoa ylhäältä tulevaa voimaa vastaan, sillä yhä suurempia jääpatoja ryntäsi vastustajain niskaan, työntäen entiset pois edestänsä. Yhdistetyillä voimilla ryntäsivät ne sitten eteenpäin, repien ja kiskoen kaikki mukaansa, mikä vaan oli niiden tiellä. Myllyt ja niittyladot mennä köllöttelivät kokonaisina virtaa alas, kunnes ne, kohdattuansa jonkun vastuksen, lavahtivat yksin puin palkkeroimaan jäiden sekaan vuolaassa virrassa. Jääpadon seisahduttua jossain matalatörmäisessä paikassa, yltyi vesi silmänräpäyksessä niin, että se äyrästen yli syöksähti alaville, laajoille vainioille, tehden ne tuokiossa mereksi. Jäljestä seuraavat jäät tulivat jääpadon rintamaan, ikäänkuin tunnustellaksensa, kuinka suuri vastustusvoima sillä on. Siitä läpi pääsemättä pyörähtivät ne äyrästen yli tulvivan veden muassa padon sivuitse vainioille, jossa ne jonkun pyörteen voimasta tanssivat hurjaa rinkitanssia; olipa kuin ne olisivat iloinneet voitostansa. Kun sitten jääpato lähti liikkeelle, laskeusi vesi uomaansa, mutta nuot hirmuiset jäälohkareet jäivät törmille ja vainioille; näyttivätpä ne auringon valossa monenvärisiltä kristallipalatseilta. Kova hätä oli ihmisillä. Korkeammille paikoille talutetut, tiheään ahdetut eläimet mylvivät peloissaan, siellä ja täällä kuului hätähuutoja sekä kehottavia komentosanoja, ja veneillä kiidettiin apuun sinne, missä hätä oli korkeimmallaan.

Silta oli korkeatörmäisen, pitkän kosken kohdalla, sentähden ei vesi noussut siinä äyrästen yli. Mutta hätä oli siinäkin, sillä silta oli joka silmänräpäys vaarassa. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut sillan luokse, jos mahdollista, tukemaan sitä ja katsomaan kuinka kävisi. Jäitä tulla jymisi kiivasta koskea alas, ja kun ne vaan sattuivat arkkuihin ja kirmuihin, vavahti koko silta perustuksiansa myöten.

Nyt juuri rupesi ylempänä siltaa, erään kauas koskeen pistävän kallionkielekkeen suojaan, tekemään jääpatoa. Suurina levyinä asettuivat siihen vahvat jäätelit, ikäänkuin levätäksensä paljoista ponnistuksistansa ja hiljentääksensä hirmuista vauhtiaan. Levy levyn, teli telin perästä kiirehti tuohon rauhan satamaan. Ne pyörivät, sijoittelivat ja tunnustelivat missä kunkin paikka olisi ja sitten ne laskeusivat, mikä kyljelleen, mikä lappeelleen rintamaa vasten, täyttäen niin pohjaa myöden veden ja toisien jäiden kulkuväylän. Tulvan särkemien huoneitten hirret nousivat jääpadon rinnassa pystyyn, menivät yli ja ympäri, pitkin ja poikin, sijoitellen itseänsä ikäänkuin siteiksi jääpadolle. Ennen pitkää oli pato muodostunut jyrkäksi ja vahvaksi ja näytti aikovan lujasti vastustaa ylempää tulevia luonnonvoimia.

Kaikki muut hätäilivät ja pelkäsivät pahinta, mutta Tipakkalan Maija ei. Luottaen Jumalaan ja lääkepulloonsa istui hän vaan vahtituvassa rauhallisena, toimittaen levollisesti salvan avaamista niille harvoille, jotka vielä uskalsivat yli kulkea. Häntä usein muistutettiin ja varoitettiin, kuinka vaaranalaista on olla vahtituvassa, sillä jääpato saattaa lähteä liikkeelle minä silmänräpäyksenä hyvänsä ja silloin ei ole sillan pysyminen taattu. Mutta semmoisista muistutuksista ja varoituksista huoli Maija vähän, vastasihan vaan: »Ellei Herra itse huonetta rakenna niin vartijat hukkaan valvovat.»

Pitäjään iso pappila oli aivan sillan läheisyydessä. Kynsi kansi, mikä vaan kykeni, oli kirkkoherran perheestäkin sillan tienoilla, katselemassa luonnon suuria voimia. Siellä tiheissä väkiryhmissä oli itse kirkkoherrakin neuvomassa ja ohjaamassa, kuten parhaiten taisi, ja hätäilemässä muiden hätäisien kanssa. Yht'äkkiä kajahti väkijoukosta huikea hätähuuto ja kaikkien silmät kääntyivät siltaa kohden. Silloin nähtiin kirkkoherran kahdeksanvuotiaan, valkotukkaisen pojan avopäin juosta vilistävän siltaa myöden vahtituvalle.

»Lapseni, lapseni!» huusi kirkkoherra, voimatta mitään muuta tehdä.

»Mikä on hätänä? Mistä on kysymys?» kysyi syvä miehen ääni väkijoukosta. Se oli Hanno, joka oli ollut muualla hätääntyneitä auttamassa, ja oli nyt juuri tullut sieltä takaisin.

»Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse», sanoi kirkkoherra hätäisesti.

»Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois ja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt vartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso enään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen ja asukkaineen», sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.

»Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut», sanoi kirkkoherra.

Huolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä vastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta väliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä syltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden täytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä siinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden kanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin jotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä vahtitupa oli.

Kauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. »Lapseni, lapseni!» huudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin pyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies, tuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä kuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.

Vaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat ehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja selvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta arkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa sylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän olisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan vuoksi.

Kirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.

»Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin, ellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa palkinnoksi hänelle, joka sen tekee», komensi kirkkoherra.

»Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan pelastajalle, kuulitteko? -- kolme sataa markkaa!» lisäsi Hanno, voimatta muuta tehdä.

Pian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen kanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat koettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki ponnistukset luonnonvoimia vastaan.

»Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä maksoi -- neljä -- viisisataa markkaa -- pelastakaa!» hätäili kirkkoherra.

»Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi ainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa jo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei joku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman», sanoi eräs kivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.

Vaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta pois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa niinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.

»Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni -- seitsemän, kahdeksan sataa markkaa -- pelastakaa!» huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin voimatonna.

Samassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku matkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja kantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen lippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se oli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa kohden.

Heitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien taa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien nyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.

»Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?» -- kyseli hän hätäisesti johtavain henkilöiden luo päästyänsä.

»Lapseni, lapseni -- Maija -- kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa», äännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan palasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.

»Vene, vene! nopeaan -- pertana -- vene tänne! joutukaa!» komensi Laarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran suuruuden.

»Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa, mutta ei ole voitu», sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.

»Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa -- ei mitään vastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki -- persina, ei sinne venettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta onnistuisi?» touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin muun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan sivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.

Joku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.

»Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon koettaa -- palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan nimessä», puuhaili ja puheli hän.

Mieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon uhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään päätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin kuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen. Vankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen milloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten venhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä palanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä laski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän pysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse? Hirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta jäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen keskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti seisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen mestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella olevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän muassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan vaaranalaisia venheeseen.

»Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä sitten -- pian, pertana, aika on kallista», komensi Laarila.

Mutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin kova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja pojan antaminen jäi siihen. »Pian, pian -- persina», kiirehti Laarila, mutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: »Reväisimeni» ja otti pullostansa aika kulauksen. »Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!» hopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli saanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin levollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut; sitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti olemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt oli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta Laarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan, sillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi. Hän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita niin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun ulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös vahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä muut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra ja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa taistelevaan venheeseen.

Laarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui alaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina heitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että eräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen kokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet sivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.

Kumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen äkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen ajan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki työn, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.

Maalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua, eipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat vieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: »Minulla on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.»

Ei voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä rinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.

»Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut silminnähtävään vaaraan!» sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin mieltenliikutus oli mennyt ohitse.

»Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut varjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka kosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos ei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää», sanoi Maija luottavasti.

»Olipa se -- tuota -- oikein aika ponnistusta vaativa toimi», sanoi Laarila vähän levähdettyään.

»Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja alttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se olisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno tuossa vaimoaan», sanoi kirkkoherra.

»Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne häntä», sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.

»Saatanpa minä -- tuota -- muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä talonpoikaista ruokaa», sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa silmiin.

»Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani kerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan olenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle opettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä pahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään sovinnon kättä!» puheli kirkkoherra.

»Kyllä kai minä -- tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä ensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin -- tuota», sanoi Laarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.

»Niin ja sitten palkinto!» lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa Laarilalle tukun setelirahoja.

»Palkinto! Mikä palkinto se on? -- tuota», sanoi Laarila, vetäen kätensä koukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.

»Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne kaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa», selitti kirkkoherra.

»Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta, tavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan mitään palkintoa», sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan liukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.

»Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa ansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni osoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla palkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta», puheli kirkkoherra.

»Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä kyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä vastaan», mutisi kansa.

Hitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti lakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja sanoi:

»Tuota -- koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin otan sitten vastaan -- tuota.»

»Oikein!» huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä seisoi yhä lakittomin päin.

»Jokohan, jokohan -- tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle astuimelle onnen epävakaisella rattaalla --», sanoi Laarila, tukkiessaan verkkaisesti rahoja lakkariinsa.

Samassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta arvokkailla askelilla luokseni. »Hyvää päivää -- tuota. Terveiksi, tuota!» sanoi hän kättä puristaen. »Onpa todellakin hauskaa! Saanko ystävyytemme nojalla pyytää jotain -- tuota? Arvelin teidän olevan täällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin voineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa», jatkoi hän sitten.

»Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin myönnetty», sanoin hänelle.

»Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.»

»Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on myös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään», sanoin hänelle.

»Kiitos -- tuota», sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen jotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään asemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn olallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja ryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä, kuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi, tasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi käyvän vanhan seinäkellon lerkko. -- Muu perheensä seurasi jäljessä, vaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.

Yhdeksäs kolmatta luku.

LOPPUMUISTELMIA.

Kotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo oli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti naulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset juoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän riisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä ainakin.

Me emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella menneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.

»Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?» alotti Laarila.

»No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?»

»Kyllähän se muutoin -- tuota -- mutta epävakainen on onnen ratas», sanoi hän puolisurullisesti.

»Minusta se tänään ei ensinkään ollut epävakainen.»

»Tosi kyllä, mutta minusta se ei ollut onnen, vaan miehuuden teko -- tuota --; kumminkaan en tahdo väittää, ettei se voisi olla alku parempaan.»

»Onko sitten joku vastahakoisuus kohdannut teitä?»

»He eivät tunne minua.»

»Ettekö pitäneet siitä ammatista, jossa olitte meidän sieltä lähtiessämme?»

»He panivat minut pois -- tuota.»

»Panivat?»

»Niin.»

»No minkä tähden?»

»Ihmiset eivät tunne minua.»

»Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla on suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi, sillä sinähän rupesit liiaksi -- -- --», selitti Laarilan vaimo.

»Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn rinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä toivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua», ehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.

Vaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin selvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.

Hetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä köyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja umpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai koskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin iloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin keinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.

»Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?» kysyin asian aluksi.

»Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä paikkakunnasta», sanoi vaimo.

»Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?»

»Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla -- tuota», sanoi Laarila.

»Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?»

»Mitäkö -- tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy helmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin laitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta epävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään. Timantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan kurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella timanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä keväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt -- tuota», selitti Laarila innokkaasti.

Samassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä, sieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli sen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja solmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti kokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän siteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja hartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla olisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon, joka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.

»Kas täällä, tulkaapas katsomaan!» sanoi Laarila, sitten kun hän oli kääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen aarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. »Saattepa nähdä mitä täällä on», lisäsi hän sitten.

Me lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.

»Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja», esitteli Laarila.

Tirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli joitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka monen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin toiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä simpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja; vahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden imettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.

»Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä vielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin -- sallitko rakas Laarila?» sanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli, molemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen niitä ihmeitten ihmeitä.

»Rakas Mari! -- sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä -- mene ja tuo», myönsi Laarila ehdottomasti.

Vaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin muutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi kaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja varovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti timanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia lasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.