Part 18

»Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt, minä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja saapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä itse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole heitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen ja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina, ja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni. Kyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen», puhui sitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.

Lopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun syliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin pienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä luo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: »Isä isä!»

Silmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut kyyneleihin.

Seitsemäskolmatta luku.

KOSTO.

Pian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset tuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi. Vanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja koukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja vanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan he maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa täytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.

Tipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla Hannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää mitä sanoa.

»Kyllä minä teidät mokomat -- vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte itsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä puhuttelemaan. Ja tuo parta sitten -- sehän se pahimman petoksen tekikin, mokoma katajapensas. -- Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin hävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla sillä, joka kirjoja tekee?» höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin vuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa suinkin salli.

Me puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän pöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme, sillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista vauhtia, että sai varoa kynsiänsä.

»Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa», sanoi hän sitten minulle, kun oli vähän tyyntynyt.

»Eipä tiedä», sanoin minä. --

Paljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista asioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä oli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli hävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin. Siitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli viimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa, sillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.

Tipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota viisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija nurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon talteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta alinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään katsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi pantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja unhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. -- Vaimoni oli ollut oikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä olekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei uskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota tehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen pyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan hulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno Palkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi koko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi kerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat tavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.

»Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?» kysyi vaimoni Maijalta ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta -- tuo poika-lurjus -- mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin hakemisessa, senkin mokoma», sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne tänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.

Joitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut kantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken heittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä pennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä, etteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta ystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä kunnioituksella ja arvonantavaisuudella.

Lapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen heille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä kaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja tunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli tullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut. Niin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon hän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja hartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi myöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan säästänyt.

On eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä tulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee ilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi. Hanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on väsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että Hanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja vastaanottamaan.

»Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan kammottaa täälläkin ollessa», esteli Hanno.

»Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä ilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen», intteli Maija.

»En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin niin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan herättää minut», sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.

Yhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin mustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin pimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia säveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi ja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa liikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja ratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa. Huolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan päästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja odotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja hän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.

»Tie auki!» kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.

»Kohta, heti, malttakaa vaan rahtunen», sanoi Maija, ja törmäsi samassa salpaa avaamaan.

»Tie auki, Pullo-Maija!» karjasi taasen järeä ääni myrskyn seasta, ennenkuin Maija ennätti mitään tehdä.

»Olkaa hyvä ja maksakaa ensin, sillä tuntuupa siltä, ettette ole rehellisiä ihmisiä», sanoi Maija ja irrotti salpaa.

»Avaa paikalla, taikka -- -- --» huusi mies ja töytäsi vasten salpaa, jonka Maija oli ennättänyt jo auvaista. Salpa lensi auki, ja Maija, joka sattui olemaan sen nokan kohdalla, paukahti tuota tuokemmaksi tielle seposten seljälleen, ja lääkepullonsa lensi pitkin siltaa kolin kolia. Samassa hyppäsi mies kärryihinsä ja alkoi myrskystä huolimatta ajaa eteenpäin minkä pääsi, pitämättä vähääkään lukua siltarahan maksamisesta.

Hanno oli herännyt vieraan viimeisestä karjahduksesta sekä salvan jyrähdyksestä, ja kömpinyt ulos niin pian kuin voi, mutta kun hän sinne pääsi, oli väkivaltainen vieras jo heittimissään. Maija ei voinut missään tapauksessa heittää lääkepulloansa, vaan heti töppösilleen päästyänsä rupesi hän sitä koperoimalla hakemaan.

»Mitä sinä haet?» kysyi Hanno hänet huomattuaan.

»Lääkepulloani.»

»Kuinka se sinne on joutunut?»

»Salvan kanssa lensin selälleni», sanoi Maija.

»Mitä, menikö hän maksamatta?»

Maija selitti hänelle asian.

»Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja toista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän väärää rahaa», päätteli Hanno.

»Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin, huono ihminen hän kumminkin oli», arveli Maija.

»Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet äänestäkin -- mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut kysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?» puheli Hanno hajanaisesti.

»En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin kouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky lienee sen jonkun päästä paiskannut», selitteli Maija.

»Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä lähdenkin häntä tapaamaan», sanoi Hanno.

»Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan», esteli Maija.

»Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku konnuus on ilmisaatava. -- Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt sitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan», sanoi Hanno.

»Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin hetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen kertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa», sanoi Maija melkein kiivaasti.

Hanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja lähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki Maija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä meni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti tapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli kärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo vastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.

Kun Hanno tuli kestikievariin, oltiin siellä ylhäällä, sillä valkea näkyi akkunoista; se antoi Hannolle toivoa asiansa menestymisestä. Kun hän astui huoneeseen, oli siellä useita matkustavaisia ja Kivisen Heikki myös, hyvästi pöhnässä ja avopäin.

»Sinä jätit siltarahan maksamatta», sanoi Hanno rohkeasti astuen samassa hänen eteensä.

»Se on valkeaakin valkeampi valhe», sanoi Heikki ylpeästi.

»Mistäpäin nämät muut matkustajat kulkevat?» kysyi Hanno, kääntyen heihin päin.

»Etelästä», oli heidän kaikkien yhteinen vastauksensa.

»Sinä siis tulit pohjoisesta», sanoi Hanno Kivisen Heikille ja katsoi kiinteästi häntä silmiin.

»En ikänä -- kyllä ikänä, mutta nyt en minä tullut sieltä», änkytti Heikki.

»Sieltä tulit ja teit vielä päälliseksi sen ilkityön, että kun tunsit salvan saaduksi auki, töytäsit sillä turvattoman naisen kumoon, katsomatta sitä kuoliko hän vai jäi eloon», kiilasi Hanno.

»Mitä sinä olet tänne tullut valehtelemaan tuommoisia kunniallisten ihmisten päähän.»

»Ja kun huomasit, ettei kumoonheitetystä, pökertyneestä vaimosta ollut mitään pelkoa, hyppäsit rattaille ja lähdit ajamaan minkä voit.»

»Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät mahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän ole minkään-arvoinen», sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten heidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.

»Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin järkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä näkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun luullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi meistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut, mutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta, kunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se sinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun rehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö minä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet väärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä ystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut pauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria velkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia kauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta, vai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen meni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse, ja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet sinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin soitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna korvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! -- Miltä maistuu? Tahdotko vielä väittää, että olet siltarahan maksanut?» puhui Hanno kiivaasti aivan Heikin nenän alla.

»Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että olisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta», sanoi Heikki, ja kääntyi Hannoon selin.

»Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!» sanoi Hanno.

»Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään tukevia perustuksia asiallenne», sanoi joku vieraista, joiden mielipide alkoi kallistua Hannoa vastaan.

»Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä hänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi ihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta, missä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. -- Ahaa! Katsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin tähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta naiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin häneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän luotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen kosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on välisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi», puheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.

»Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä moneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin», sanoi joku matkustajista.

»Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa siltarahan, vai kuinka?» sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti sovitella lakkia hänen päähänsä.

»Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta suupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole minun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä löytää», sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen samassa Hannolle hopeamarkan. »Minulla ei ole vaskirahoja», sanoi hän sitä antaissaan.

Hanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa suoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli sitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen pöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään sanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: »Tämä on väärä raha.»

»Väärä! Ei suinkaan», sanoi Heikki vavisten.

»Niin totta kuin me olemme tässä, on tämä väärä; katsokaa muutkin», sanoi Hanno jyrkästi ja ojensi rahaa läsnäolevalle.

»Olisinko joltain pimeässä saanut väärän rahan, on minulla oikeitakin», sanoi Heikki hätäyksissään, sieppasi muille tarjotun markan käteensä ja antoi Hannolle samassa toisen.

Hanno taasen saadun rahansa kanssa kynttilän luo. Nyt ei hän sitä paljoa tarkastellutkaan, ennenkuin hän lausui tyyneesti: »Tämä myös on väärä. Minä luulen, että hänellä löytyy niitä enemmänkin», sanoi Hanno.

Haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa, mutta Heikki vapisi yhä enemmän. Kaikki katsoivat häneen epäluuloisesti, ja yleinen mielipide oli nyt Hannon puolella.

Kaiken muun hyvän lisäksi osasi vielä olla niin, että paikkakunnan nimismies oli virkamatkoillaan sattunut yöpymään samassa kestikievarissa. Hän oli viereisessä huoneessa jo levolla, mutta hän oli herännyt Hannon kovasta puheesta, ja kuunnellut asiain menoa; kukaan ei tietänyt, että hän oli siellä. Kun hän sitten kuuli mainittavan väärästä rahasta, pisti hän kiireesti vaatetta päälleen ja tulla pölähti kaikkien suureksi hämmästykseksi huoneeseen.

»Mitä täällä haasteltiin väärästä rahasta?» kysyi nimismies huoneeseen tultuansa.

»Minä tapasin tältä tanssijalta kaksi väärää markan kappaletta. Minun uskoni on, että hänellä löytyy niitä enemmänkin, ja sen vuoksi pyydän teidän olemaan hyvän ja tarkastamaan, paljonko hänellä niitä löytyy», sanoi Hanno ujostelematta.

Nimismies loi vapisevaan Heikkiin tuiman katseen; näyttipä siltä kuin hän olisi tahtonut tunkea aran miehen sielun lävitse.

»Näyttäkääpäs minullekin niitä rahoja», sanoi hän sitten, ojentaen kättänsä, ottaaksensa ne vastaan.

Heikki kaivoi niitä vavisten lakkaristaan ja kun hän ne vihdoinkin sai haapuroiduksi käteensä, laski hän ne odottavan nimismiehen käteen.

Tämä tarkasteli ja katseli niitä vaan vähän aikaa ja kääntyi sitten Heikkiin päin ja sanoi: »Nämät ovat selvästi vääriä rahoja, onko teillä muitakin tämmöisiä?»

»Ei minulla ole muita», änkytti Heikki.

»Mistä olette nämät saanut?» kysyi nimismies.

»Keneltä lienen ne pimeässä saanut.»

»Näyttäkää kaikki rahanne minulle.»

»Ei minulla ole muita rahoja.»

»No tottahan sitten tiedätte keneltä nämät saitte.»

»Minun oli mahdoton häntä pimeässä tuntea», intti Heikki.

»Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja luulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä olen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän», sanoi Hanno.

»Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo asiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle kaikki rahanne», sanoi nimismies Heikille.

»Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja.»

»No sitten syynään minä sinut lain nimessä.»

»Kyllä kaiketi minut saapi syynätä», sanoi Heikki teeskennellyllä rehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.

Nimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei löytynyt mitään.

»Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne», komensi nimismies.

Heikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt semmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.

Tuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria saapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.

»Näettehän, ettei täällä ole mitään», sanoi hän sitten voittoriemulla.

»Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?» sanoi nimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.

Kohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen sisällä oli jotain.

Kiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen sisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan raha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan kappaleita.

»Lain nimessä vangitsen minä sinut», sanoi nimismies kolkosti, kääntyen Heikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.

Käsky täytettiin pian, ja nimismies lähti Heikin kotiin tarkastamaan siellä olevia oloja. Sieltä löytyi täydelliset tinarahojen tekokoneet sekä paljon jo valmiiksi tehtyjä vääriä rahoja. Asia oli nyt selvä ja nimismies lähetti Heikin suoristaan läänin vankilaan, odottamaan tutkintoa; hän ei saanut enään käydä kotonaankaan, mutta sitä ennen maksoi nimismies Hannolle tuosta puolesta markasta siltarahan.

Kihlakunnan oikeus tutki asian ja tuomitsi Kivisen Heikin elinkautiseen pakkotyöhön.

Niin oli hän vihdoin käynyt satimeen. Monta vääryyttä oli hän tehnyt, monta kyyneltä kylvänyt. Monesti oli hän itsensä kierrellyt irti lain rankaisevasta kädestä ja kavaluudellaan itsensä vapaaksi saattanut, mutta pää se tulee viimein vetävälle.

Kahdeksaskolmatta luku.

SE TOINEN TAAS.

Hanno ja Maija elivät ammatissaan niinkuin ennenkin. Vaikka Hanno oli ryyppimästä laattuaan koonnut itsellensä melkoisen omaisuuden ja vaikka Maija oli tarkkuudellaan lisännyt vanhemmiltaan perittyä omaisuuttaan, eivät he kuitenkaan heittäneet kesken sillanvahdin ammattia, jonka yhteiskunta oli heille uskonut, vaan tahtoivat siinä olla niin kauan kun suostuttu aika kesti.

Joessa, jossa silta oli, kävi ankara virta. Usein veivät paisuvat kevättulvat siitä sillan yhdellä pyyhkäyksellä, niinkuin lastun. Vanhat muistelivat usein, kuinka tulvat tulivat aina ankarammiksi ja kuinka entisinä aikoina ei niistä tietty juuri mitään. Mutta mikäli maat tulivat viljellyiksi, korvet peratuiksi, suot ja rämeet kuivatuiksi ja raivatuiksi viljamaiksi, sikäli isonivat tulvat ja sitä useammin ne veivät sillan. Monta mestaria oli siinä taitoansa koettanut, mutta yhtä monasti olivat luonnon voimat ne turhiksi tehneet.

Niinkuin ennen olen maininnut, oli silta taasen uudesta rakennettu. Kunnialla se oli koetuksen kestänyt niinä vuosina. Vaikka kyllä ansaat olivat ratisseet, vuoliaiset notkuneet ja arkut vavisseet, isojen jäälohkareiden kiitäessä hirmuista vauhtiansa kuohuvaa koskea alas, oli silta paikkansa pitänyt, ja ihmisten ilo oli suuri.

Oli ollut ankaran luminen ja kylmä talvi. Oli ollut niin kovia pyryjä, että kinokset olivat olleet useissa paikoissa huoneitten korkuisia; olipa täytynyt välisti lapiolla luoda kinokset auki, koettaessa saada ovi auki. Usein käypi niin että kylmän ja lumisen talven perästä tulee kylmä ja pitkä kevät, sillä luonto ei voi vähällä murtaa niin ankaraa talven valtaa, eikä sulattaa ja lämmittää ilmapiiriä oikealla ajalla. Semmoisten keväimien perästä tulee tavallisesti isot tulvat, sillä lumi sulaa silloin muutamissa vuorokausissa ja syöksee vuorilta ja ylängöiltä laaksoihin, puroihin, ojiin ja virtoihin, ja silloin kysytään, kestävätkö sillat ja muut vesirakennukset.

Pitkää kevättä ennustivat vanhat nytkin ja semmoinen tuli todellakin. Vapunpäivän aikana ei ollut lumi vielä hievahtanutkaan ja rekikeli oli parhaimpia mitä koskaan olla saattaa. Vasta viikkoa ennen Erkin päivää rupesi vettä satelemaan ja väliin paistoi aurinko lämpymästi; seuraus siitä oli, että kolmessa vuorokaudessa oli joki tulvillansa. Kaikkialla ryhdyttiin varokeinoihin: venheet vedettiin esille talviteloiltaan ja laitettiin kuntoon, myllyjä tuettiin, paalutettiin ja köytettiin, jokirannoilla olevia aittoja tyhjennettiin ja navetoista laitettiin varmoja ulospääsypaikkoja eläimille.