Part 17

»Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän aineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi», sanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut mestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa kuunnellut meidän keskusteluamme.

»Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras on epäilijä», sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.

»Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja hänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen oppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan», säesti Laarilan vaimo.

»Tuota -- -- --», sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy levisi hänen kasvoillensa.

»Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?» kysyin mestarilta.

»Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello käymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon syvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan», sanoi mestari vieläkin vähän loukkaantuneena.

Emäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen kamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä toi emäntä meille kahvia.

»Suvaitsetteko ottaa?» sanoi hän. »Me emme pidä vielä nytkään väkevästä kahvista, se on niin vaarallista terveydelle.»

»Kyllä se niin on, rakas Mari -- tuota», myönsi Laarila.

Minunkin täytyi myöntää, että tämän väkevämpi kahvi on pilalla, vaikka oli työ ja tuska, jos ma sain ylönantamatta nieleskellyksi sen haalean ja kaikenlaiselta tulevan veden, jota minulle kahvin asemasta tarjottiin; monenkertaisilla kiittelemisillä ja estelemisillä sain toki aikaan, ettei tarvinnut ruvetakseni toisen kupin kanssa taistelemaan.

»Se on ihmeteltävä kumma, minkälainen kyky tuolla Laarilalla on, sillä hän ymmärtää ja käsittää kaikki», puhkesi taasenkin emäntä ihmettelemään.

»Se on, tuota, rakas Mari, luontainen neronlahja, jonka Luoja lahjoittaa vaan harvoille ihmisille, ja kun semmoinen nero saapi sitten opin siunatuita hedelmiä nauttia, tulee hänelle välttämättä erinomaisempi kyky kuin tavallisille ihmisille», selitti Laarila.

Minä olin jo niin usein kuullut tuota heidän nuottiaan, että se totta puhuen oikein harmitti. Minulla oli vaan nyt huolena heidän aineellisuutensa, sillä hyvin hyvällä syyllä oivalsin, ettei heillä suinkaan liiaksi ollut varoja, ei ainakaan tuhlaamiseen asti. Minä olin todellakin oikea Tuomas tuon korskean mestarin suhteen ja pelkäsin pahinta Laarilan puolesta sekä kellosta että mestarista, käänsin siis puhetta siihen suuntaan.

»Minusta näyttää tuo teidän mestarinne oikein aika lurjukselta, varokaa itseänne häneltä, ja ottakaa kellonne pois hänen käsistänsä, ennenkuin hän sen kokonaan pilaa», sanoin heille.

»Vielä vai. Kyllä hän ymmärtää kellon tavat, koska hän osaa sitä niin kummallisesti naksututtaa, ja ettekö huomannut, kuinka vinhasti ja pelkäämättömästi hän teki parantamistyötä. Antaapas miehen vaan koettaa. Meillä on myös raamattu, joka on vähän siteistään laukeillut, sen hän sanoi myös parantavansa vähällä vaivalla. Muutoin annoin minä hänelle rahaa etukäteen kolme markkaa (nyt oli jo markkalasku) ainetten ostamista varten. Tekisinpä typerän työn -- tuota -- jos ma ottaisin kellon häneltä pois, sillä eipä hänellä taitaisi olla varoja takaisin maksaa rahaani, jonka kylläkin ahtaalta lainaksi sain», selitti Laarila luottavasti ja asiantuntijan tavalla.

»Tehkää kuin tahdotte, mutta kumminkin luulen minä olevan syytä pelkoon», sanoin heille, lähdin toiseen huoneeseen ja istuin siellä taasen mestarin viereen.

»Sanoittehan olevanne maalarikin», aloitin taaskin puhetta.

»Sanoinhan niinkin.»

»Mitä te enimmästi maalaatte?»

»Vaikka mitä.»

»Huoneitakin?»

»Huoneitakin, ulkoa ja sisältä.»

»Oletteko näillä tienoilla maalannut huonetta sisältä?»

»Olen.»

»Missä?»

»Sallisella.»

»Ja minkä siellä?»

»Erään kamarin ja oikein kauniiksi, kaupungissakaan ei löydy niin kaunista huonetta.»

»Minkälaiseksi te sen sitten maalasitte, sillä onhan kaupungissa toki kauniitakin huoneita?»

»On kyllä, vaan ei niin kaunista.»

»Minkä väriseksi te sen maalasitte?»

»Pohjan maalasin minä röteliini-punaiseksi, johon sitten tein paljon kauneita kuvia.»

»Minkälaisia kuvia?»

»Minä maalasin siihen seetrupuita ja kaikenlaisia kauneita kuvia, mutta seetrupuita kaikista enimmän.»

»Mistä te tiedätte minkälainen setripuu on?»

»Kyllä minä tiedän, seisoohan se raamatussa.»

»Niin nimi, mutta eihän siinä itse puuta seiso, eipä edes kuvaakaan», intin minä.

»Olisiko teillä maalauttamisia?» kysyi mies vähän tuimasti ja katsoa vilautti minua epäilevän näköisesti.

»Ei, ei meillä ole.»

»Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin, joita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte hiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne», sanoi mestari närkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä puhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle työtä. -- Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä talonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.

Asiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun kotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni. Huoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria näkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.

»Missäs teidän mestarinne nyt on?» kysyin Laarilalta.

»Hän meni -- tuota.»

»Kuinka, poisko?» kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan vaan käymässä jossain ulkona.

»Juuri hän meni pois -- se heittiö, tuota.»

»Ja mihinkä?»

»Sitä en tiedä -- tuota.»

»Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!» sanoin minä ihmetellen.

»Sen hän teki.»

»No mikä siitä tuli?»

»Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin kellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään mitään -- se heittiö, tuota», selitti Laarila mieliharmissaan.

Tarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli taottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin luullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.

»Mikäs raamatusta tuli?» kysyin Laarilalta.

»Tässäpä sekin on», sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa esille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla mökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se kuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada auemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja kaikki entisetkin niteet menivät poikki.

»Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi», kysyin vielä, »kun kello oli vielä hajallaan hänen käsissään?»

»Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo raamatun levähtäissään.»

»Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?»

»Eikö mitä, hän karkasi.»

»Karkasi! Milloin?»

»Viime yönä.»

»Saitteko rahaannekaan häneltä takaisin?»

»Vielä vainen; hän sai vielä lisää!»

»Lisää!?»

»Juuri niin -- tuota.»

»Ja paljonko?»

»Toiset kolme markkaa.»

»Ja menetitte kellonne.»

»Niin, ja raamattuni.»

»Varoitinhan minä teitä, sillä ensikatsannolla näytti hän mielestäni aika lurjukselta.»

»Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä -- tuota.»

»Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin oppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta erehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin», sanoi Laarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.

»Niin, rakas Mari, tuota.»

»Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan kellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? -- tuleehan elämä kellotta niin ikäväksi», sanoi emäntä ja katsoi miestään kysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.

»Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja epäilyksen aika», sanoi Laarila haikeasti.

»En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle anteeksi, rakas Laarila», sanoi vaimo.

Minä katsoin nyt parhaaksi lähteä pois. --

Olin jonkun ajan perästä tilaisuudessa näkemään tuota Sallisen kammaria, jonka karannut mestari kehui niin ihmeen ihanaksi maalanneensa. Hän oli seoittanut punamultaa ja liitua veteen, jolla seoksella hän oli töhrännyt kammarin yltä-yleensä, -- Kuivuttuansa oli tuo töhräys niin löyhässä, että se vähimmälläkin koskemisella tarttui joka ikiseen esineeseen. -- Sitten oli hän seoittanut nokea punamullan sekaan, jolla hän oli tehnyt katon ja seinät täyteen niin inhottavia koukeroita, vinkuroita ja vankuroita, että oikein hävetti. -- Jos tuon mielestänsä niin mainion mestarin olisi välttämättömästi täytynyt maalarina olla, niin olisi hän saattanut olla jonakin apuna helvetissä niiden hiilihankojen kuvaamisessa, joilla pahat henget kuuluvat kadotettujen sieluja kohentelevan.

Kuudeskolmatta luku.

ME MUUTAMME TAKAISIN.

Viisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu vähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja taisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä ihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun ihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa, silloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun tarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa toisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse, vaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti ihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää aikaa.

Niin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme, johon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen mieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet siellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän riennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui ajatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme aamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.

Pitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli rakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla tukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen rakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen kuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina oli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.

Aivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi meidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän ulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä ollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa itselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota tuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona ketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata selvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.

Oli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota uutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli pitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen ylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen, ensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine vahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien maksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä, riippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli vuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.

Voi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat rannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken kuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni sopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta unhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi, jos ma sillä hetkellä olisin kuollut.

Siinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt muuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa vuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani huomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni ilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen liikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän piti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän ja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja katsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa. Voi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta kohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei tuntenut meitä.

»Onko täällä minun säkkiäni?» kysyi Maija pojalta.

»En minä tiedä», sanoi tämä.

»Missäs isäsi on?»

»Myllyssä.»

»Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?» kysyi Maija taasen.

»Kovasti on ikävä», sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.

»Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen pitää», lohdutteli Maija.

Tuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin osanottavasti.

»Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän asiaa?» pyysi Maija.

Poika totteli.

»Mistä nämät vieraat ovat?» kysyi Maija minulta pojan mentyä.

Minä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin selin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi ihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin -- Palkolan Hanno. Minä säikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy sen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon vaimon kuolo.

»Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?» sanoi Maija ja meni tervehtimään.

»Kylläpä se koskee», sanoi Hanno.

»Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa äitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin», selitti Maija.

»Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti», sanoi Hanno.

»Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne jättää?» sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.

»Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu. Mutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä», sanoi Hanno, kävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.

»Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen sen vaikka sadan seasta», sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.

Siinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He tarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät niitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin hartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet yhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi toinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella, että syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka säkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista säkkiä löytynyt, jossa olisi ollut »viisi sievästi pantua paikkaa». -- Vaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa asioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: »Tipakkalan Maijalla ei ole vielä miestä.» Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin vanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.

»Ei täällä ole minun säkkiäni», sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti, ikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli päättynyt.

»Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se joskus tänne ilmestyisi!» toivotti Hanno.

Minä puolestani luulen vielä nytkin, ett'ei Maija ollut koskaan ajatellutkaan lähettää mitään säkkiä tänne talletettavaksi, vaan että hän oli keksinyt hiivoja asiakseen, saadaksensa sen varjolla puhutella Hannoa.

Hän lupasi hartaasti käydä tapaamassa tuota juoksussa olevaa säkkiänsä ja niin lähtivät hän sekä Hanno pois.

»Sinä olet Palkolan Hannon poika?» sanoin pojalle heidän mentyänsä.

»Niin olen.»

»Sinulta on kuollut äiti?»

»Niin on», sanoi poika ja teetteli itkua.

»Joko äitisi on kauvan ollut kuollunna?»

»Kohta vuoden; tunsitteko hänet?»

»Hyvinkin.»

»Isänikin?»

»Oikein hyvin.»

Sen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän isänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt rohkenevan minua puhutella.

»Hanno!» sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.

»Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?» kyseli hän hätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.

»Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno», sanoin hänelle vastaukseksi.

»No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein komea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua tuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut ääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. -- Pois nyt vaatteita vähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään», puheli Hanno, pudistaen ehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.

Me olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon haastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei meitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän tulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli rakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun kantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa hoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä, syksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa vähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa hän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja ammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi ei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo. Vaimonsa kuolemaa suri hän kovin.

»Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?» kysyin minä häneltä muun puheen muassa.

»Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä hän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole hänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän ole saanut», selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. »Kumma kun ei Maijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella kaipauksella ja ikävällä teistä», lisäsi hän sitten, ikäänkuin salataksensa hämminkiään.

Seuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu puolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan kovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: »Mutta nyt varmaankin on Tipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka hän saapi.»

Ennen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin, toinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla viuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti heiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka paljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla. Hänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin pihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut näkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa. Vaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään! Ja sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.

»Hyvää päivää, herrastuomari!» huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.

»Jumala antakoon! Sakeusko, vai?» sanoi hän vastaukseksi ja katsoa tirkisti minuun päin.

»Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä kylään», pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.

»Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä», sanoi herrastuomari.

»Mihin teidän matkanne pitää?»

»Pietariin.»

»Pietariin?»

»Juuri sinne.»

»No mitä, herran tähden, te sinne menette?»

»Minä menen keisarin puheille.»

»Keisarin puheille! Mitä varten?»

»Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua lautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa estänyt ja monta hyvää aikaan saanut.»

»Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.»

»Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin ainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät saa hukkaan mennä», selitti ukko oikein innostuksissaan.

»Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle. Te olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat heikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän asianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin tekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on mielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin», puhelin hänelle säälitellen.

»Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä näkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä menen vaan Pietariin -- hyvästi!» sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti hän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin ryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa eteenpäin.

Me emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä niin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.

Me menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso väenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti muille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään, mutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin toivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia rasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä. Silmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä. Hän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta. Alakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa tuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja kaiken tuon syytä en voinut käsittää.

Suoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin iloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen tehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä paljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen kuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien käytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää puhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja raikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin tuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja minä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.

»Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?» kysyin minä lohtuneena.

»On», sanoi Piukka-Jaakko synkästi.

»Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut ketään raudoissa», sanoin minä hätäillen.

»Hän on tehnyt murhan», sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.

»Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun kysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en tunne häntä», pyytelin minä.

»Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun», sanoi Piukka-Jaakko murtuneella mielellä.

»Sinun! Voi taivahan Jumala!»