Part 16

»Kas niin, rouvaseni», höpötti isäntä, »aivan niin herrani, kunom. Nyt olette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu tarpeeseen; -- mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin ihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä saatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom. Kyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana pysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi hävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom. Mutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi, kunom -- sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa matkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin ole, kunom?»

»No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan», sanoi nainen puolitukehduksissaan.

»Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle», sanoi herrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.

»Kyllä tästä pääsee, kunom -- vasemmankäden ovesta, kas niin -- kunom», myönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin matkustavaisille tilaa pakenemiseen.

»Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on lämmintä kahvia ja muuta», sanoi hän sitten minun luokseni samassa tullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.

Peräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin. Sitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti viinan löyhkän.

Kun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin liki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.

»Mitä teillä kupillinen kahvia maksaa?» kysyin häneltä melkein epäkohteliaasti, sillä mielessäni pyörivät väkisinkin edellisen kyytipojan virkkamat sanat: »Älkää ruvetko tässä kestikievarissa mihinkään tekemisiin.»

»Kyllähän niistä sitten sovitaan, kunom, eikähän ole tapana semmoisia edeltäpäin kysellä», sanoi isäntä melkein närkästyneenä.

Sen jälkeen lähdin minä huoneeseen, jättäen hänet kartanolle.

Epähuomiossa menin minä oikeanpuolisesta ovesta. Siellä oli useita juopuneita miehiä ja viinaa kaadettiin vaan vapaasti, vaikka oli pyhäpäivä. Eräs tyttö, luultavasti talon tytär, joka kaatoi viinaa anojille, selitti minulle, että olin tullut väärään huoneeseen ja että vierashuoneen ovi oli toisella kädellä. Minä lähdin inholla pois sieltä ja ajatellessani tuota isännän kartanolla pitämää viinasaarnaa ja itse hyvässä pöhnässä olevaa isäntää, käsitin, mitä hän tuolla maailman parannuksellansa tarkoitti.

Vierashuoneeseen tultuani oli isäntä jo siellä. Siellä oli useita muitakin matkustajia, joilta hän kyseli jos jonkunlaisia, tunkien teli-nenäänsä niin likelle kuin kukin kärsi.

»Kukahan nyt tulee 'pulmahiksi'?» kysyi hän nyt ikäänkuin kaikilta yhteisesti.

»Miksi pulmahiksi?» kysyi joku.

»Niin, meidän puolen pulmahiksi, kokoutaanhan nyt isoon kokoukseen, jossa tehdään lakeja ja asetuksia.»

»Valtiopäiville kai tarkoititte sanoa», arveli joku.

»Niin, niin, valtiopäiville, kunom.»

Hänelle selitettiin, kuka heidän paikkakuntansa edusmieheksi tulee, sillä vaalit olivat jo tunnetut.

»Hänelle pitäisi toimittaa, ettei viinaa saisi olla kaupan koko maassa muualla kun kestikievareissa, kunom, sillä se turmelee koko kansan, mutta matkustajat sitä tarvitsevat», sanoi isäntä juhlallisesti.

»Minä olen ottanut suolaa leipää; mitä se maksaa?» sanoi eräs juuri huoneeseen tullut matkustaja.

»Kolme markkaa, kunom.»

»Mitä kummaa! Kolme markkaa leipäpalasta, muutamasta elttaantuneesta sillin kipeneestä ja lasillisesta maitosintua?» sanoi matkustaja tuimasti.

»Olipa siinä voita myös, kunom.»

»Minä en voinut sitä panna suuhunikaan.»

»Se on teidän oma vikanne, kunom. Kalliiksi käypi ruoka tämmöisissä paikoissa, joissa sitä paljon tarvitaan; se teidän olisi pitänyt tietää jo edeltä käsin, kunom», sanoi isäntä ja viipotti kauheaa nenäänsä niinkuin viiren lakua; olisinpa sen semmoisenaan luullut kelpaavan merimerkiksi.

Matkustaja maksoi mutisten.

»Minulla olisi pikku ryyppy maksettava», sanoi eräs.

»Kuusikymmentä penniä, kunom.»

»Yhdestä raa'asta paloviinatillikastako?!»

»Aivan niin, kunom.»

»Ja minulla kaksi kuppia kahvia», sanoi taas joku.

»Neljäkymmentä penniä kuppi, yhteensä 80 penniä, kunom.»

»Kahdesta porokupistako?»

»Niin on, pitkä on matka kaupunkiin, kunom.»

»Oletteko te hullu vai viisas?»

»Vähän molemmat, kunom.»

»Te olette hävytön mies.»

»Hävyttömämpi on se, joka yrittelee kerjäämällä kulkemaan, vaikkei ole tarvettakaan.»

Molemmat maksoivat mitä vaadittiin, mutta samassa mutisivat he, etteivät he tässä synnin maailmassa ota siitä talosta mitään.

Kaikki matkustajat rupesivat hankkimaan poislähtöä ja minä myös, sillä kaikkia näytti inhottavan isännän tavaton käytös. Hevoset olivat jo melkein kaikki aisoissa ja oltiin juuri ulos lähtemäisillään, kun isäntä astui yht'äkkiä eteeni ja sanoi:

»Seis! Te ette saa liikkua askeltakaan.»

»No minkätähden ei?» sanoin vähän hämilläni.

»Te ette ole maksanut mitään, kunom.»

»Enhän minä ole mitään ottanutkaan», puolustelin itseäni.

»Se on valhe, suuri valhe, kunom. Tiedänhän minä, että kävitte toisessa huoneessa.»

»Tosi se, mutta sinne menin erhetyksissä, enkä sieltä mitään ottanut.»

»Jaa, jaa, kunom. Kävitte siellä ottamassa suuhunne ja ette luullut minun sitä tietävän. Mutta temppu on se, ettei siellä oteta maksua yhdeltäkään matkustajalta; minä koettelenkin kunkin rehellisyyden oikein tarkkaan, kunom. Maksakaapas pois, mitä olette ottanut.»

»En penniäkään, koska en ole mitään ottanutkaan», sanoin tuimasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Minun on mahdoton uskoa teitä, minun pitää käskeä Liisu tänne, kuullakseni, onko se niin, kunom», sanoi isäntä ja meni ovelle huutamaan Liisuansa, pitäen samassa minua silmällä niinkuin jotakin suurta pahantekijää.

»Ottiko tuo vieras suuhunsa mitään siellä käydessänsä?» sanoi hän Liisun tultua, osoittaen minua soijollaan olevalla peukalollaan.

»Ei, ei hän ottanut, hän kävi siellä vaan kulmiaan rypistelemässä ja katsella mullistelemassa; hän näkyy tulevan omistaan toimeen», sanoi tyttö ja meni tiehensä.

»Vai niin, kunom! Te kuljettekin kerjäämällä, kunom. Ei tullut pojalta kysytyksi, saiko hän kyytirahaakaan. Koska noin kerjäämällä kuljette, niin minä en anna hevosta, kunom», tiuskui isäntä ja hänen nenänsä tuli nyt entistäkin punaisemmaksi, niin että se oli juuri kuin keitetty krapu, jota hän heilutti niin ankarasti, että luuli sen päästä pois putoavan; samassa teki hän noita peukalokaarroksiaan semmoisella vauhdilla, että tuntui rupeevan käymään jonkunlainen viima huoneessa.

»En suinkaan minä sitä vasten ole kulkemassa, että söisin teidän elttaantuneita sillejänne satakertaiseen hintaan; ja vahva luuloni on, että voin pakottaa teidät täyttämään velvollisuutenne ja antamaan minulle hevosen», sanoin hänelle loukatun itsearvoni tunnolla.

»Pakottaa, kunom. Kuka voipi minua pakottaa? Kun minä lyön oveni lukkoon, niin sitä ei voi avata kuvernöörikään, enkä hevosta anna, kunom», äysti isäntä.

»Nähdäänpä», sanoin minä ja aloin kysellä, tietäisikö kukaan matkustavista, missä sen pitäjään nimismies asui; sen tietooni saatuani aloin hankkiutua menemään hänen luoksensa.

»No, jos minä kuitenkin armostani annan hevosen, kunom, pääsenhän siten pikemmin tuommoisista kerjäläisistä», sanoi isäntä tuon nähtyänsä.

Toiset matkustajat pitivät isännän käytöstä niin törkeänä loukkauksena, että he kehottivat minua nostamaan kannetta häntä vastaan, antaen nimensä tietooni todistajiksi, mutta kun en ole koskaan ollut mikään käräjämies, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään pois.

Neljäskolmatta luku.

SÄÄSTÄVÄINEN MIES.

Kyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla mainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja -kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän köyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä ikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen. Hänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut olivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat välttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen vanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin väännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja nahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa koettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.

Miehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa ristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli mielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä tyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla mihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää tuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.

»Oletteko», alotin, »hevosen omistaja vai renki?»

»Omistaja olen», vastasi hän lyhyesti.

»Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?»

»Talontapainen minulla on.»

»Teillä on hyvä hevonen.»

»Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.»

»Mutta ajoneuvot teillä on huonot.»

»Eipä kärryt ole niinkään huonot, joka kuitenkin on pääasia hevosen jälkeen.»

»Niin, mutta valjaat ja suitset?»

»Minä en ole koskaan huonojen valjaiden vuoksi taipaleelle jäänyt, enkä katovuotta saanut, sillä jos joku paikka pettää, suopi metsä pian jatkoa ja parannusta eikä niitä vilu pane koskaan. Ettei mitään erinomaista viivykkiä tulisi vahingon sattuessa, pidän aina varalta mukanani näitä», selitti ukko ja vetäsi samassa povestansa sieviä, nuorteita, väännetyitä vitsoja, jotka olivat käärittynä pienelle kerälle.

Minä jouduin vähän hämille ja äänettömäksi.

»Minä olen tyhjästä alkanut, täytyy olla säästäväinen, kyllä aina on aikaa hauskoin elää», alotti taasen ukko.

»Mutta kuinka, herran tähden, te voitte hevosenne hillitä tuommoisilla ohjaksilla?» kysyin häneltä.

»Niinkö tekin luulette, että voipa hevonen voidaan hillitä ohjasten lujuudella? Jos ei siinä muuta ole, niin niiden vuoksi kyllä hevonen menee vaikka päin seinää. Hevonen pitää varsasta pitäin taivuttaa tottelemaan ihmisen tahtoa, ja sen saapi aikaan pelkällä hyvyydellä ja silloin sen voipi ohjata vaikka tappuralangalla; ruoska se on, joka tekee äksyjä hevosia», selitti ukko.

Samassa lähti hän ajaa kaaristamaan niin paljon kuin hevonen eteensä pääsi, ja pääsikin se, sillä hevosella oli mainiot kulun lahjat. Hän ajoi nelistä, ravia, juoksua, käänteli sitä oikeaan ja vasempaan, käski ja pysäytti sitä aivan oman tahtonsa mukaan niinkuin pientä karitsaa, ja kaikkea tuota teki hän enemmän suullisella kehotuksella kuin noilla hametten paltoista tehdyillä ohjaksilla. Minua oikein ihmetytti tuo ajaminen ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi voinut kilpailla ajamisen taidossa vanhojen kreikkalaisten kanssa Olympian kilpaleikeissä.

»Noin minä hevosiani ajan», sanoi hän ajamasta lakattuaan, ikäänkuin vähän kerskaten.

»Onko teillä muitakin hevosia?» kysyin kummastuksissani.

»Eihän tämä toki ole ainoa», vastasi ukko umpimielisesti.

Juuri nyt rupesi edestäpäin näkymään eräs puhtokunta.

»Onko teillä kuinka kiire?» kysyi hän tovin vaiti oltuansa.

»No eipä mitään hengen kiirettä; minkätähden sitä kysytte?»

»Niin, ajattelin vaan, että jos ei teillä kovin kiirettä olisi, käytäisiin meillä vähän hevosta puhalluttamassa», arveli ukko vähän arasti.

»Käydään vaan, ei minulla mitään erinomaista hoppua ole. Onko talonne liki tietä?» sanoin minä.

»Tuossa juuri.»

Puhtokunta olikin aivan likellä tietä. Siinä oli useita taloja yhdessä rypäässä ja rypään keskeltä näkyi iso, maalattu, iso-akkunainen pytinki. Toiset asuinhuoneet olivat mataloita ja maalaamattomia, jonka vuoksi tuo korkea ja iso pytinki näkyä kollotti toisien yli kuin joku linna autioksi palaneella saarella. Puhtokuntaa lähetessämme minua oikein pelotti, että kun ei vaan tuo uljaan näköinen pytinki liene kyytimieheni koti.

Nyt juuri tultiin puhtokunnan kohdalle, ja ukko käänsi sinne. Tie kulki aivan tuon komean talon pihan lävitse ja oikein henkeäni helpoitti, kun ma huomasin, että ukko ajaa sen sivu toisiin takimmaisiin taloihin, pysäyttäen hevosensa erään siellä olevan talon pihalle. Hän pani heiniä hevoselleen ja kehotti minua menemään huoneeseen.

Talo oli hyvästi, mutta kohtuullisesti rakennettu. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla ja karkeissa sarkanutuissa oleva väki oli syömässä puolista pitkän, petäjäisen pöydän ympärillä. Isäntä esitteli heti minut vähän oudoksuvalle väellensä ja emännälle. Tämä tervehti kohteliaasti minua ja kysyi, olenko minä syönyt tänään puolista, ja minä vastasin kieltämällä. Hän katosi heti, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun hän tuli käskemään minua syömään. Hän oli laittanut ruoan eri kamariin, johon hän minut ohjasi.

»Istukaa, vieras, syömään. Meillä ei ole muuta tarjoamista, sillä meillä ei ole koskaan vielä nähty viinaa eikä kahvia», sanoi emäntä.

»Mitäpä sitä noilla tekeekään?» sanoin, ja aloin syödä tuota puhdasta, maukasta ja voimakasta ruokaa nälkäiseen vatsaani.

Syömästä päästyäni kiittelin isännän ja emännän ja kysyin, mitä ruoka maksaa, mutta sen ei sanottu maksavan mitään; oikein minua hävetti tuo kohteliaisuus.

»Joutaisitteko, niin käytäisiin aitassa?» sanoi isäntä.

»Kyllä.»

Isännällä oli useita avaimia kädessä ja niin lähdettiin.

»Käydään mennessämme tallissa», sanoi hän pihalle tultuamme.

Talliin mentyämme käsitti minut aika hämmästys. Viisi lihavaa ja kiiltäväkarvaista hevosta seisoi tallissa ja vielä päälliseksi kaksi varsaa. Ajoneuvot olivat tallin seinällä nauloissa hyvässä järjestyksessä, ja vaikka olivatkin paikatut, jopa paikottain vitsallakin sidellyt, olivat ne kumminkin eheät ja ajokunnossa.

»Paljonhan teillä on hevosia!» huudahdin minä.

»Parahiksi.»

Sitten mentiin aittaan. Siellä oli viljaa niin paljon, ettei yksikään sitä olisi ukkoon katsoen uskonut. Mutta ei siinä kyllä: hän vei minut toiseen ja kolmanteen aittaan ja kaikissa niissä oli sama viljan rikkaus, ja sitä ihmetellessäni sanoi hän aitoissaan olevan kymmenen vuoden vanhoja jyviä.

»Te ette siis myö ensinkään viljaa?» sanoin hänelle.

»En hyvinä vuosina ollenkaan, sillä mistä sitä ottaisi ja muille antaisi, kun katovuosi kohtaa», sanoi hän.

Eräässä aitassa ei ollut kattoa paljon laisinkaan ja sentähden oli viljat peitetty niinimatoilla, tuohilla ja minkä milläkin oli voitu.

»Kumma kun ette ole kattaneet tuota aittaa!» sanoin kummastuksissani.

»Syksyllä myöhään hajoitti sen myrsky, ja sitten ovat olleet niin kylmät ilmat, ett'ei ole voitu sitä kattaa; tuohet menevät pakkasessa rikki», arveli ukko.

»Päreillä.»

»Menee paljon nauloja, tulee kalliiksi.»

»Laudoilla.»

»Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin tarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun vähemmälläkin pääsee», selitti ukko.

Nyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista kummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia uuden uutukaisia --- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä, ruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.

»No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita», huudahdin minä hämmästyksissäni.

»Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan hajoaa?» sanoi ukko vähän mielihyvällä.

»Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan pian murtuu?» sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli, että liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.

»Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä sitä varten», sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka hän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.

»Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?» kysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme huomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.

»Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita, mutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta lyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt, vaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita, kalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä on ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta niitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki, silloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi heidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä. Hyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen hedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona, muistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen entiset omistajat ovat mieron tiellä», puheli hän puolisurullisesti.

Kun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun istuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti esiin useita pareja teeren siipiä.

»Mitä te noilla teette?» kysyin häneltä, siipiin viitaten.

»Ne ovat kaupankalua.»

»Kaupankalua?»

»Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman tarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville myöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän kuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.»

Kauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika vauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä umpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin pian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän liialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki, mihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.

Kun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään erinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään kyydillä-ajamisestani.

Viideskolmatta luku.

KELLOMESTARI.

Oli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa. Eräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään kaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä hänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska oluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani huomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän oli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma kesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa tuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu ja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin ennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten perästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen kanssa.

Se mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan kohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon kimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha sikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita, viila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä rautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli vielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen päässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja avonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat mestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.

Heti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin oli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan työhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen kapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin mieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee peijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä. Minä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta urohiansa.

»Mistä vieras on kotoisin?» kysyin häneltä, samassa istuen hänen viereensä tuolille.

»Minulla on koti joka talossa, eikä kuitenkaan oikeastaan missään», sanoi hän ja loi samassa epäileväisen katseen minuun.

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on.»

»Minusta on se onnettomin ihminen, jolla ei ole kotia.»

»Sanoinhan, että kotini on joka talossa.»

»Kuinka se joka talossa saattaa olla, sitä en ymmärrä.»

»Ja asia on kumminkin ihan selvä: minua tarvitaan joka talossa, ymmärrättekö nyt?» sanoi hän ylpeästi ja ylönkatseellisesti.

»Oletteko sitten joku mestarimies?»

»Luulisipa sen värkeistä kysymättäkin näkevän», sanoi mies ylvästellen.

»Sen kyllä näen», vastasin, »että olette talon kellon kimpussa, mutta eipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole kelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa, niinkuin väitätte.»

»Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.»

»Mitä te muuta teette?»

»Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?»

»Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.»

»Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen uudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari, nikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari -- ja, ja -- maalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä milloinkin tarvitaan», luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi, katsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.

Hän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua, purkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja tarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä painamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä räplättämään.

»Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt», sanoi mestari ja katsoi jokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää, mimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset taikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja ehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota ihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein tarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin peläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle ihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle kellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi hyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti rullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään. Melkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa oikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli sille antanut. »Kah! -- Voi herranen aika, mitenkä se panee», sanoi Laarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja varovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain kruutimiinauksesta.

Mestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa siitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta, puhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin poistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden lävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista kappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella napojen reikiä.

»Oliko tuo kellonne käymätönnä?» kysyin Laarilalta.

»Ei, ei se ollut -- tuota, mutta lyönti siinä oli sekauksissa», sanoi hän.

»Mitä näillä tehdään?» sanoin minä tuolle ankaralle kellosepälle, ja otin samassa nuot toisesta päästä reijitetyt rautalangan palaset käteeni.

»Niitä tarvitaan kirjojen sitomisessa», sanoi mestari päätäänkään kääntämättä.

»Missäs tuota puuroa tarvitaan?»

»Onkos se puuroa?» kysyi mestari tuimasti.

»Mitäs sitten?»

»Se on mökkermeijaa.»

»Mistä sitä saadaan?»

»Ulkomaalta.»

»Mihin sitä käytetään?»

»Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa», selitti hän nähtävästi vähän lauhtuneempana.