Part 14

Otin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia listoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten parhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista käsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien kärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla hinasimme makuulleen.

Vastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta velvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille paikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä jäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli -- viinapullo, jossa oli vielä vähän viinaa pohjassa.

»Kenen tämä on?» kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.

»Se on tuota -- -- --»

»Kenen tuota?»

»Se on minun -- -- --», sanoi hän nähtävästi hämillään. »Minä olen siitä matkallani vähän maistanut, tuota.»

Minä en puhunut mitään siihen.

»Mitä te olette kulkemassa?» kysyin häneltä mennessämme.

»Minä olen oluttehtaan asioilla. Olen ollut jo varalta ostelemassa jyviä tehtaan tarpeeksi, kun ne tulevat niin hyviä; nyt niitä saapi helpoimmalla, maksamalla vähän edeltä käsin käsirahoja», selitti hän oikein liikemiehen tavoin.

»Kuinka te niin hurjasti ajoitte, että selvänä seurauksena oli tuommoinen onnettomuus?» kysyin häneltä taaskin.

»Tuo hevonen riivattu on semmoinen piltomus -- tuota.»

»Minusta tuntuu, ettei hevosessa ole niinkään paljon syytä onnettomuuteenne.»

»Kuinkas sitten sen selitätte -- tuota?»

»Minä huomasin sivuitseni ajaessanne, että te itse pakotitte ja peljätitte virman hevosenne semmoiseen raivoisaan kulkuun, koettamatta vähääkään hillitä sitä; luulen vian olevan jossain muualla.»

»Ja missä sitten -- tuota?»

»Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?» arvelin hänelle, osoittaen samassa pulloa.

»Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut», sanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.

Nähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän suurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan vähääkään.

Kun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas häneltä:

»Kenen hevonen teillä on?»

»Oluttehtaan -- tuota.»

»Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo aikoja kuollut.»

»Kuinka niin?»

»Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi elänyt siinä enään paria minuuttia enempää.»

»Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä mitenkään maksaa», sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa; näyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa huolinut.

Ajaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan. Kauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava jano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän pienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti. Usein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa, polttavan kielensä kostukkeeksi.

Toisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen ja miettivän näköinen.

»Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille», puhkesi hän viimein sanomaan.

»No mitä vainen?»

»En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.»

»Olikos se sitten?»

»Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.»

»Niin minäkin luulin huomanneeni.»

»Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan tähden, ilmoittako sitä vaimolleni», pyyteli hän, »hän surisi itsensä kuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi aivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.»

Minä lupasin olla vaiti.

Nyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä vastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme, että oikein käsiänsä hykerteli.

»Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se tulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa; heidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä oikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila nosta edes päätänsäkään?» puheli hän iloiten ja hätäillen.

»Laarila on saanut matkalla pienen vamman», sanoin hänelle varovasti.

»Herra Jumala! Minkä vamman?»

»Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.»

»Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää henkeäkään?» sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen kärryjen luo.

Lakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian oikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä kärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän ei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä äänellä: »Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?»

»Rakas Mari!» äännähti silloin Laarila.

»Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!» hoki vaimo yhä vavisten, samassa kun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen sidottua päätänsä.

»Rauhoittukaa toki», sanoin vaimolle. »Onnettomuus ei ole niin suuri kuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja sentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän vuoteen, johon saisimme hänet saattaa.»

Ilomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän vuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti siihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti sen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka tähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä. Lääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna ja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.

»Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi», sanoi vaimo lääkärin poismentyä.

»Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas -- tuota», sanoi Laarila puolisurullisella äänellä.

»Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on suuri kyky», puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. »Mutta kerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!»

»Tuota -- kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti minua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt torkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon kuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään ei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin ylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä onnettomuus tuli», selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän pikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.

»Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä, eiköhän vaan taasenkin ole ollut -- -- --?»

Heti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan ja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:

»Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä luuloilla.»

»Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?» kiilasi vaimo ja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.

»Niin lakkini -- tuota -- sitä en tiedä», sanoi Laarila hätäilevästi.

»Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?» sanoi vaimo itkua teetellen.

»Kyllä lakki on tallella», sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen kärryistä.

Lakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja varovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan. »Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa olisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei ole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen verran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja tunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin kanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta lakkia», puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.

»Älä nyt, rakas Mari! -- tuota.»

»Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän että sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen silmistänsä.

Juuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden tullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin; poika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.

»Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä», sanoi vaimo, ottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.

»Se on minun matkapulloni», ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo säälikseni Laarila-paran tukala tila.

Sitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi välttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin hyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.

Vaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti minuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka kenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan paikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta ja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.

Tuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua, ehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään palkittu. -- Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.

Heidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen tuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan kuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja ehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin olivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta -- vanhempiensa vanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman pyylistymään päin, sillä -- seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen lyöpä tiimakello.

Niin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä vihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja epävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli tottunut -- ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan että vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.

Kahdeskymmenes luku.

ENSIMMÄISET KYYTIMIEHENI.

Meidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo oli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa vähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme käytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin ja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen haltuuni. -- Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen yhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa pitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä koskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni sitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi uuden ja mieleeni painuvan kuvan.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.

»Hevonen on tullut», tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.

»Kumma kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle», sanoin pojalle.

»Eipä se isäntä tahdo sitä», sanoi poika ja vänki kärryihin.

»Mitä minä isännän tahtomisista», sanoin minä, »minähän sitä tahdon.»

»Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.»

»Oletko sinä kestikievarin poika?»

»Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!»

»Kenenkäs sitten?» kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

»Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --»

»Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Paljonko sinä saat palkkaa?»

»Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua.»

Pojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.

»Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?» kysyin pojalta, koetellakseni häntä.

»Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi», sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.

»Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi», kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

»Kyllä, kunhan tässä tie paranee.»

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

»Älä Jumalan tähden aja, älä aja», koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.

»Tpruu, tpruu!» Hevonen rupesi kävelemään.

Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

»Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie», sanoin hänelle tovin päästä.

»Kyllä, kun minä ensin käyn.»

»Missä käyt?»

»Tuolla tiepuolessa vitsaa leikkaamassa.»

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti rupeavan juosta lönkyttämään, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pääsi kärryihin.

»Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon», sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

»Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta», arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvää ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, jotta pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.

»Pitäisipä tässä ajaa, ettei kovin kauan taipaleella viivyttäisi», sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle ja isot matkat mentiin, niin ettei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

»Älä sen riivattu aja!» sain viimein hänelle ärjästyksi.

»No, en suinkaan minä tahdo ajaa», sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan että koko hitaan kulkumme syy oli minussa.

»Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä», sanoin jälleen tovin päästä.

»Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä jos ma ajan, eikä jos ajamatta olen», sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkenet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

»Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?» kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämille, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa mitä päiväkirja sisälti.

»Kuinka sinä enemmän vaadit kuin vahvistettu taksa säätää?» sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.

»No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii», sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

»Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle», sanoin lujasti.

»Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!» vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että »tämä on koeteltu hevonen» ja että »tämä on jo monta kyytiä vienyt».

»Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna», sanoin hänelle.

»Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään», selitti mies.

»Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.»

»Niin, mutta kotiin-palastuksesta se kumminkin tulee, näettekös, kuinka se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme edemmäksi kodista», vakuutti mies.

»Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty», arvelin hänelle tovin päästä.

»Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.»

»Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista peninkulmaa pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä pakkasella», sanoin hänelle ennenkuin kylä loppui.

»Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella, konstiko meidän on sitten mennessä», vakuutti mies.

»Oletteko te talon isäntä?» kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

»Isäntäpä tietenkin», sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa hevoskaakkiansa.

»Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin laiha?»

»Tämä onkin vaan hollihevonen.»

»Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte?»

»Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta asti.»

»Mutta se on laiha ja huono sittenkin.»

»Varasta takaa ajamasta.»

»Se seikka ei paranna asiaa yhtään.»

»Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ettei kenelläkään ole semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin säkene; entäs se?»

»Miks'ei se ole nyt tässä?»

»Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ettei tallista saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.»

»Se olisi pitänyt kengittää.»

»Ei ole saanut seppää.»

»Joutavia! Ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.»

»Ei todellakaan.»

»Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja naulat!»

»Niin, vaan ne tulevat niin paljon kalliimmiksi.»

»Päinvastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.»

»Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin räknää», arveli mies ja rykäsi samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan kiinni.

»Koettakaappas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie on parannut», muistutin hänelle.

»Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa», sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

»Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan», sanoi mies ihastuksissaan, ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön löytänyt.

»Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.»

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti: »Vaihdetaan hevosia!»

Jälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

»Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?» kysäsin häneltä.

»Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?» uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota hyötyäkseen.

»Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi lyödä», esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi mies tuimasti.

»Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte sitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. Se on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä», porisin hänelle puolisuutuksissa.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen seisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.

»Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan vaihtaisin pois koko otuksen.»

»Kenenkäs se sitten on?»

»Talon.»

»Sanoittehan olevanne isäntä.»

»Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin», sanoi mies hätäyksissään.

»Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on evähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka», sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.