Part 13

»Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut. -- Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja kaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät meidän lapset marjoja myömässä. -- Eipä käy päinsä niin alentaa arvoansa», sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.

»Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt lasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä», sanoi vaimoni.

»Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan ei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet», selvitti emäntämme.

Kun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä. Isäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään vastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi edelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät jolloinkin meillä vieraina. -- Ja niin me lähdimme.

Surkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä kurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara aatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen ja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä pitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin puutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme tunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui meistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän vei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin saisivat nälkänsä sammuttaa.

Kahdeksastoista luku.

KIPEÄ HEVOSENI.

Ensimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon kukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut, sillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan oloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti kylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne levittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja olivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni enenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä luullut olevan olemassakaan.

Minä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen tehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta pitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että äänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni kuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein lempihevoseni.

Eräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa seisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja ruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.

Peräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja toiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä huomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä. Kaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa painajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen poistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun patsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon tehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi; joku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun vääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan ja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa joku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä ruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki nuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin ympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.

Minä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan hyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita lievemmässä muodossa.

Kun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin apukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso huutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani siellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville, sillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.

»Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli», alkoi hän. »Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki, mutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi. Kun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa kahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin lattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino siinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja oli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas sama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin minä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa kaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein tarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon suopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä päälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri kirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi kiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin. Hän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se rupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään taika, niin sopiihan tuota koettaa», näin selitti mies toimessansa.

»Paraniko hevonen heti sen jälkeen?» kysyin häneltä.

»Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani», sanoi neuvoja.

Se oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan siinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi puuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo taialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa taikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.

Tyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku nykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että joku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.

»On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä painajainenhan teidän hevosellanne ajaa», sanoi puhuja ikäänkuin kuiskaamalla, katsellen ympärillensä.

»No minkälaisia? Antakaapas kuulla!» sanoin hänelle, uteliaisuudesta saadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen karkoittamiseksi.

»Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä olisi lihoja hakattu?» kysyi hän jo paljon rohkeampana.

»On ja vieläpä monivuotinenkin semmoinen palvelija, mutta mitä sillä tehtäisiin?» sanoin hänelle.

»Mitäkö sillä tehtäisiin? Silläpä sitä tehdäänkin, joka vaan osaa sitä oikein käyttää, mutta siinäpä se temppu onkin.»

»No!»

»On teillä talli?»

»On.»

»No sitten ei tarvitse tehdä muuta, kuin että otatte sen pölkynpään, jolla lihoja on hakattu, ja viette talliin, jossa sidotte sen piltun kohdalle kattoon aivan ihan sille kohdalle, jossa hevosta pidätte, niin on teko tehty ja painajainen poistettu», sanoi neuvoja suurella varmuudella.

»Olisikohan siitä apua?»

»Siitäkö apua? Onpa tietenkin siitä apua; minulla on oma kokemus asiassa. Ja Heitolan Matti-isännälläkin oli kerran aivan sama pulma edessä kuin teillä nyt, ja hänellekin minä neuvoin tämän keinon. Hän olikin hyvin mielissään, kun sai hevosensa niin vähällä paranemaan», vakuutti puhuja.

Hän teki nyt itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi, nypiskeli ehtimiseen nokkaansa ja ryiskeli uutterasti, joka nähtävästi oli tekoyskää. Näyttipä siltä kuin hän olisi vaatinut itselleen arvoa tuon salaperäisen ja avullisen keinon neuvomisesta.

»Kulopainajainen on taas hyvin huokea parantaa, se ei tarvitse juuri paljon mitään», sanoi neuvoja sitten, oikaisten itsensä suoraksi.

»Kulopainajainen? Onko niitä painajaisia useammanlaatuisiakin?» sanoin hämmästyksissäni.

»Ettekö te tuohon elettyyn vielä sitä tiedä?»

»En todellakaan.»

»Sepä nyt vasta kumma on. Kulopainajainen ei tee hevosta märäksi niinkuin tavallinen painajainen, vaan se kasvattaa karvan pitkäksi.»

»Vai niin!»

»Niin, ja se taivuttaa karvan nojalleen päinvastaiseen suuntaan kuin muilla hevosilla.»

»Sepä kumma!»

»Kumma se on, ja muutoin tulee kulopainajaisen ajaman hevosen karva kuin kuloheinä, niin että sitä oikein tuuli heiluttelee.»

»Mitä sellaiselle hevoselle sitten pitäisi tehdä?»

»Se ei juuri suuri keino, jolla se paranee. Ei tarvitse muuta kuin viepi karhin talliin, ja panee sen piltun kohdalle seljälleen tahi piit ylöspäin, niin kyllä kulopainajainen lähtee tiehensä», sanoi neuvoja ja rykäsi vakuudeksi.

»Eihän tuo minusta ole helpompi eikä vaikeampi tehtävä kuin tavallisen painajaisenkaan ajaminen», rohkenin hänelle muistuttaa.

»Eikö ole? Vai ei ole. Onpa vaan kulopainajainen helpompi poistaa kuin tavallinen. Sillä eipä kaikkien aitassa ole lihoja, joita hakatessa ei siis pölkkyäkään tarvita; karhi sitä vastaan on melkein jokaisella, jolla hevonenkin on», selitti mies toimessaan.

»Minusta», sanoin hänelle, »tuntuvat nuot neuvot niin pehmoisilta, etten minä voi niihin ensinkään luottaa.»

»Ette voi luottaa! Se tulee siitä kun ette ymmärrä asiaa.»

»Mahdollista kyllä, mutta sittenkään en voi luottaa.»

»Kuulkaapas nyt, kuulkaa kaikki! Asia on aivan luonnollinen. Se on tietty asia, että painajainen on olemassa ja että se ei ole mikään hyvä, vaan paha henki. Hän on saanut toimekseen tehdä pahaa ihmisille ja eläimille. Niitä se muokkaa, ahdistaa, nuijii ja painaa, semminkin öillä, jolloin kaikki pahat henget ovat liikkeellä. Sehän se on, joka hevostakin rutistaa yön aikoina, niin että se päivällä vielä hikoilee siitä löyhkeestä. Olen kuullut, että jotkut noista ilkiöistä ovat heikompia ja pelkäävät vähempiäkin keinoja, mutta kun sattuu oikein aika konninkoinen, niin ei tottelekaan vähää, eipä maar, ja semmoinen kuuluu olevan teidänkin hevosenne kimpussa. Semmoisille väkeville ilkiöille täytyy laittaa tehokkaampia keinoja. Mutta minä tahtoisin tietää, mikä olisi voimakkaampi pelättämään niin äkäistä koukoa, kuin juuri tuo pölkyn kappale, sehän on kokonainen mestauslava, jolla on niin monta elukkaa hakattu sadoiksi palasiksi. Kun se viedään tallin kattoon hevosen piltun kohdalle ja kun tuo hirviö sitten vielä tulee eläin parkaa painamaan ja nujuuttamaan, havaitsee se tuon vaarallisen pölkyn katossa, uhkaavana ja turmiota tuottavana. Tuotahan se heittiö sitten säikähtää ja lähtee täyttä vauhtia käpälämäkeen, sillä hän pelkää itsensäkin sen päällä kappaleiksi hakattavan, ja niin jättää hän eläin-raukan rauhaan. -- Eikö tämä ole ihan luonnollinen asia, vai kuinka?»

»No entä kulopainajainen?»

»Samati on luonnollinen kulopainajaisenkin juttu. Ei suinkaan sekään ole mikään hyvä henki, mutta hän on saanut toisenlaista tehtävää kuin edellinen. Hänen toimenansa on elukkojen karvan nujuuttaminen ja taivuttaminen päähän päin nojallensa. Ilkiöllä lienee paljon vaivaa tuota tehdessänsä, semminkin kun hän ei tohdi sitä tehdä muulloin kuin yöllä, elukat kun ovat, näette, kristittyjen ihmisien hoidettavina. Hän kokee joutuisasti tehdä työtään, että joutuisi toiseen paikkaan, sillä piiri on iso. Kun nyt karhi viedään tallin parvelle ja lasketaan piltun kohdalle seljällensä, havaitsee kulopainajainen tullessaan siinä hirveän kovakarvaisen otuksen, jolla on vielä kovemmat karvat kuin piikkisialla. Tietysti hyppää se heti tuon kummallisen otuksen niskaan, lääpsähtää sen päälle ja kokee taivuttaa karhin piitä sinne ja tänne; mutta katso kummaa, nuot piikit eivät onnahdakaan. Jopa näkee ilkiö koko työnsä turhaksi ja lähtee tipo tiehensä koko tallista; ja tuon kauhun nähtyänsä heittää se koko virkansakin.» -- Näin selitti mies oikein peruksellisesti alkamansa asian, kokien saada sen niin luonnolliseksi kuin suinkin mahdollista oli.

»Eikö kulopainajainen tule siitä, kun hevonen syöpi vaan pelkkiä kuloheiniä?» kysyi joku joukosta.

Tuo kysymys teki nähtävän vaikutuksen läsnäolijoihin, sillä melkein jokaisen suupielissä väikkyi hieno ilvehymy.

»Aina sinä noita joutavia puhut», sanoi mies ja lähti pois.

Minä en tuntenut hänen ulkonaista tilaansa, niinkuin sisällisen nyt jo tunsin, sentähden tuo kysymys ja sen vaikutus tuntui mielestäni vähän oudolta. Rupesin kyselemään miksikä se niin oli. He selittivät minulle, että hänen hevosellaan ajaa aina kulopainajainen siitä selvästä syystä, kun hän ei anna muuta ruoaksi kuin kuloheiniä, sentähden hänen hevosensa on aina laiha ja pitkäkarvainen, eikä sitä tautia ole vielä koskaan poistanut mikään selälleen pantu karhi. Heillä oli selvä esimerkki edessä ja sen valossa oivalsivat he kulopainajaisen jutun oikean laidan. -- Kuinka he sitten lienevät olleet vapaita muusta taikauskosta ja muusta painajaisesta -- sen ties taivas.

Minä olin neuvoja hakenut ja niitä saanutkin, mutta en semmoisia, jotka olisivat minua tyydyttäneet. Kun tulin kotia huutokauppapaikasta, sain heti tiedon, että eläinlääkäri oli kylässä. Riensin paikalla hänen luoksensa ja esittelin hänelle asiani. Hän kuunteli kertomustani maltillisesti, suu vähän naurussa.

»Hevosenne on nuori, eikö niin?» sanoi hän kertomukseni loputtua.

»Kolmas talvi.»

»Arvasinhan minä sen. Sillä on hammasten lähdön aika, ja ennenkuin ne lähtevät, liikkuvat ne kauvan, sentähden käypi syönti hitaasti ja vaikeasti. Hevonen kokee kumminkin saada ravintoansa, mutta työ on niin kovaa, että eläin kostuu paikoin aivan vesimäräksi; siinä se koko syy», selitti eläinlääkäri. Sen jälkeen hän antoi minulle tarpeelliset neuvot.

Riensin siis kotiin ja tein niinkuin oli käsketty. Samasta hetkestä lakkasi hevonen märkänä olemasta ja -- painajainen oli poistettu.

Jonkun ajan kuluttua tapasin saman miehen, joka niin pontevasti oli esitellyt tuota painajaisen parantamiskeinoaan.

»Hevoseni on jo parannut», sanoin hänelle.

»Oikeinko todella?» sanoi mies huomiollisesti ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat.

»Todellakin», vakuutin hänelle.

»Veittekö lihanhakkuu-pölkyn talliin?»

»En, sitä en tehnyt.»

»Millä se sitten parani?»

»Hevosen hampaat olivat irti, ja kun ne lähtivät pois, parani se heti.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Eläinlääkäri sanoi niin.»

»Ei se sen vuoksi ole parannut. Painajainen on poistunut jo pelkistä neuvoistani, se ei ole ollut, näen mä, äkäisintä laatua», sanoi hän nähtävästi pahoillaan, kun minä en ollut käsittänyt hänen mahdottoman hyviä neuvojansa.

Yhdeksästoista luku.

»DOBRA HARASHOO!»

Aikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta opetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot neuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan itseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme tuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan ihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä tehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää syntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen kannattavan painomustetta. -- Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin, etten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani, enkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin huomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan olisi siitä virkkanut mitään.

Joku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He onnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan samat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat kujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja suuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman kiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin ja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa viheriäpantaista lakkia päässään.

»Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä näkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin mukavalta», aloitti Laarilan vaimo puheen.

»Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään tyytyväiset ja teemme työtä», sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten, että työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.

»Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään koulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä työtä», sanoi Laarilan vaimo.

»Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän ehto», vastasi vaimoni.

»Mutta toista se on meidän -- toista se on meidän», sanoi Laarilan vaimo, mutta tuo toinen »toista se on meidän» oli hyvin korkea ja itkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.

En tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa itkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa edestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä häneltäkin pyrkivää itkua, -- vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa täydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien kiittämättömyyttä.

Tovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin lähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.

»Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua», koki vaimo itkunsa seasta sanoa.

»Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.»

»Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä kärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla», sanoi vaimo jo jotenkin tyyntyneenä.

»Minä en pelkää enkä häpee työtä», sanoi Laarila haikeasti murtuneen mielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.

»Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista työtä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta», sanoi vaimo lohduttavaisesti.

»Mutta he eivät anna minulle työtä», sanoi Laarila uudestaan heltyneenä ja itkussa suin.

»Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?» kysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.

Hänelle sanottiin kirjan hinta.

»Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän olisi rahan ansiota», sanoi vaimo.

»Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia joutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se olisi meille suuri vahinko -- tuota», sanoi Laarila viattomasti.

Nyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he tahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä, jotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut liikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne täytyi ja tietysti hyvään hintaan. -- --

Ei kulunut montakaan viikkoa aikaa tuosta kohtauksestamme, kun sain näin kuuluvan kirjeen:

»Hyvä ystävä.

Jopa vihdoinkin! -- Onnen epävakainen ratas on nyt kääntänyt paremman puolensa, sillä minä olen saanut paikan eräässä oluttehtaassa. Minä saan hyvän palkan ja rahaa sain etukäteen niin paljon, että meillä nyt on jo kaikilla uudet vaatteet. Asunto on mukava ja ruokaa saamme mitä itse ostaa tahdomme. Olenpa nyt tullut tuntemaan, ettei mailma olekaan niin kiittämätön kuin olen luullut ja että oppi ja kyky tulevat kyllä huomatuiksi, jos ei kohta, niin hitain. Minä olen nyt ensi-aluksi hyvin tyytyväinen tähän uuteen asemaamme, samaten vaimoni; kyllä vielä parempaakin tulee perästä. Toivottakaa nyt meille onnea! Soisimmepa sydämestämme teidän nyt olevan vierainamme, että voisitte ottaa osaa uudesta onnestamme. -- Ystävänne

Laarila.»

* * * * *

Aikaa on taasenkin kulunut vuosi -- pari. Se ei ole paljon itse ajan suhteen, mutta muutoksia voipi senkinvertainen aika tehdä paljon.

On elokuun loppupuolen päivä. Ilma on mitä kauniimpia: on lämmin ja tyyni, tuskin haavanlehti liikahtaa. Luoja, kaiken hyvän antaja, on siunannut maan runsaalla vuodentulolla ja maanmies kiirehtii iloisella mielellä kokoamaan palkintoa vaivoistansa.

Semmoinen aika se oli, jolloin matkustin vanhimman poikani kanssa omalla hevosellamme toisessa pitäjäässä asioillani. -- Poika oli viidennellätoista ikävuodellansa.

Oli taloton metsätaival ja hevonen käveli omia aikojansa, sillä lämmin, tyyni ilma oli veltostuttanut sekä minun että pojan siihen määrään, ettemme juuri välittäneet hevosen kulkemisesta, semminkään kun ei mitään kiirettä ollut. Noin eteenpäin meneskellessämme tuli eteemme pitkä ojelmus. Samassa rupesi kuulumaan aika romina ja pauke, jota ensi tuokiossa luulimme ukkosen jyrinäksi, mutta pian haihtui se luulo, sillä taivaslaella ei näkynyt pilven hituakaan. Samassa huomasin, että koko jyrinä tulikin jonkun kiivasta vauhtia vastaantulevan kärryjen rominasta. Jo rupesikin vastaantulija näkymään ojelmuksen päästä ja kauhistuksella katselimme me hänen hurjaa ajoansa. Me rupesimme laittamaan hevostamme ja ajoneuvojamme niin paljon syrjään kuin voimme, ettemme saisi mitään vahinkoa. Vastaantulija oli lakittomin päin polvillaan kärryjen keulalla, syltä leveällä ja suitset höllällä, jossa asennossa hän karjui kurkun täydeltä pillastuneelle, hurjalle hevosellensa. Jo varaselta huusin hänelle, ettei hän ajaisi yhteen, mutta hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan, ajoi vaan minkä eteenpäin pääsi. Ennenkuin joutui oikein kohdallekaan, huusi hän niin paljon kuin jaksoi: »dobra harashoo!» ja niin meni hän sivuitsemme, saamatta toki meille mitään vahinkoa; oikeinpa sydäntä helpotti, kun pääsimme kunnialla ohi vaarasta.

Paikalta liikkumatta katsoimme me hänen hurjaa ajoaan. Ojelmuksen päässä oli tiessä jotenkin äkkinäinen mutka. Siinä kuului nyt äkillinen romahdus ja kärryjen pauke ja sitten rätinä lakkasi kuulumasta. Ruveten aavistamaan jotakin pahaa, käänsimme hevosemme ja palasimme takaisin, katsomaan kuinka tuon ajomiehen oli mutkassa käynyt. Sinne tultuamme kohtasi meitä surkea näky. Hevonen kärryineen, miehineen päivineen oli kumossa syvässä ojassa! Hevonen oli aisojen ylitse kierähtäneenä kuristuksissa, niin ettei se suinkaan olisi siinä monta minuuttia pysynyt hengissä. Kuolon tuskissa potki ja kiemuroitsi se hirveästi. Tuon nähtyäni sivalsin veitsellä valjaat poikki useasta kohden, sillä mahdoton oli niitä muutoin aukoa. Hevonen pääsi siten varmasta kuolemasta, mutta isoon aikaan ei se voinut ylös nousta, niin lähellä se jo oli ollut kuristumista.

Nyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein perinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä niiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se luulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään, pyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu ajaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies ollut kukaan muu kuin -- Laarila. -- Kiireesti noudimme läheisestä ojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen haavansa kuin parhaiten taisimme.

»Voih! Missä minä olen?» sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä selvettyänsä.

»Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.»

»Sakeusko, vai kuinka?» sanoi hän silmiään aukoen.

»Niin, olen.»

»Epävakainen on onnen ratas -- tuota.»

»Todellakin näyttää nyt niin olleen.»

»Tuo hevonen riivattu!»

»Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte hevosen riivatuksi. -- Voitteko nousta ylös?»

»En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.»

»Miksi ette?»

»En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa jalassani olisi voimaa ensinkään», sanoi hän.

Minä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan sisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä -- poikki.

»Mihin minä onneton nyt joudun?» sanoi hän asian kuultuansa.

»Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät kotiinne», sanoin.

»Se on liian paljon -- tuota», sanoi hän ja huokasi.