Part 12

Minä luulin tuolla iskulla riisuneeni likiseudun kansalaisiltani kaiken taikauskon, mutta erehdyinpä suuresti. Silmäsin pitovieraihin; he olivat synkän ja pelokkaan näköisiä. Eräs heistä hiipi hiljaa minun luokseni ja hyvin varovasti antoi tietää, mikä hirmuinen vaara minulla oli tarjona; ja olen varma, että hän oli yleisen mielipiteen tulkki.

Kului joku aika, eikä minulle ollut tullut huita haita. Kun he sen huomasivat, alkoi ihmisiä tulvata minun tyköni kysymään neuvoani. Minkä eläimillä ei ollut menestystä; millä oli »reväisin» parannettavana; minkä päähän ja pohkioihin olivat madot pakkauneet; millä oli madonpano, kuta painoi painajainen, mitä vaivasi kirkon, metsän tai vedenväki, kenenkä päälle oli käärmeet nostettu; millä oli pistokset, kulia muut pahat pulmat ja tartunnaiset, ja senkin seitsemät vammat, vastukset ja kohtaukset. Nämä kaikki olisi minun pitänyt tenhomalla parantaa. Nytpä minulle urakka! Jos kuinkakin olisin kokenut heille sanoa, etten minä ole mikään velho enkä tahdo heitä ruveta pettämään, niin eivät he sitä uskoneet. He sanoivat vaan: »Ette te olisi tuolle toiselle siellä pidoissa uskaltanut niin tehdä ja sanoa, jos ette tietäisi enemmän kuin leipänne palasen.»

Minä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa luulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras halunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.

Voi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!

Kuudestoista luku.

VANHA TUTTU.

Saman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä. Hevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he hevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä varalta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos. Olin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen käytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen ja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä päällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet mitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta, tarkastellen erikseen joka esinettä.

»Käykää istumaan!» kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.

Mutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä lakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka lävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.

»Käykää, vieraat, istumaan!» sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän kummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.

Sen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle, mutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä olevalle ruhmolle.

»Mistä vieraat ovat kotoisin?» kysyin heiltä sitten.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» sanoi vanhempi heistä.

Kuinka? Mitä? Mistä? Olihan tuo läksy niin tutunomaista, mutta missä, milloin ja keneltä olisin sen kuullut, sitä en voinut itselleni selittää. Koetin ajatella sinne ja tänne, koetin pinnistää muistoani, mutta turhaan, ja asia kävi yhä kummallisemmaksi.

»No, mistä herran tähden te sitten oikeastaan olette?» kysyin puoli-hämmästyksissäni.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot palvelijoina», lausui taasen ruhmolla istuja.

»Seis! Minä olen jossain ennenkin kuullut nuot tenhosanat, mutta missä?» sanoin yhä enemmän hajaantunein mielin. »Mistä te olette ja mitä te asioitsette? Sanokaa asianne suorin sanoin, sillä minä en ymmärrä teidän umpimielistä ja salaperäistä puhettanne», lisäsin minä puoli-kauhuksissani.

»Me olemme kappamiehiä», sanoi nuorempi heistä.

»Mitä kappoja te kannatte?»

»Susivoudin kappoja.»

»Oletteko te sitten susivouteja?»

»En minä, vaan tämä minun kumppanini on», selitti nuorempi.

»Onko hän oikein virallinen susivouti?»

»Ei; hän on paljon parempi kuin virallinen susivouti.»

»Missä suhteessa hän on parempi virallista?»

»Siinä, että hän voipi karkoittaa sudet.»

»Millä tavalla?»

»Sanansa ja tietonsa avulla.»

Silmänräpäyksessä selkeni minulle nyt kaikki. Edessäni oli tuo kuuluisa susivouti, jonka niin monta vuotta sitten olin nähnyt tuolla niityllä umpikuljuisesti vehkeilemässä. Hän oli kokoilemassa kappojansa niistä piireistä ja pitäjistä, jotka hän oli saanut itseänsä uskomaan. Tuo hänen kumppaninsa oli kaaso, jonka tuli asiat esitellä, jos jossain talossa ei suoristaan tunnettu tuota suurta sutten haltijaa. Kun sitten tuommoinen pulma sattui, lauloi tuo mahtipontinen mies ensin nuot umpikuljuiset, kauvan aikaa sitten kokoon kerimänsä runolliset sanat, jotka jokaisessa semmoisessa tilassa aina olivat yhdet ja samat kuin tiasen laulu. Sattuiko niin hullusti, ettei hänen pyhää pyhyyttänsä vielä sittenkään ymmärretty, tuli kaason varovasti ilmoittaa asian todellinen laita, jolloin kapat ehdottomasti kirposivat. Sillä tavalla tuli myös varjelluksi susivoudin salaperäinen pyhyys, jonka hän oli itselleen anastanut.

Vaikka asia oli minulle selvinnyt, en kuitenkaan tahtonut mitään riitaa rakentaa, jonka vuoksi sanoin heille sävyisästi:

»Tämä ei ole mikään verotalo, eikä tästä makseta mitään kappoja millekään kappamiehelle.»

»Niin, niin, mutta onhan teillä eläimiä», selitti kaaso.

»On kyllä, mutta minun tietääkseni ei niillä ole mitään semmoista veroa», koetin minä puolustaida, olevinani ymmärtämättä koko asiaa.

»Eikä, mutta hän saattaa syöttää», sanoi kaaso viattomasti.

»Syöttää?»

»Hän voi syöttää eläimenne.»

»No, se on sen parempi, mutta kyllähän itsekin koemme niitä syöttää.»

»Voi kun te ette ymmärrä! Hän saattaa syöttää teidän eläimenne -- susilla.»

»Ei meidän eläimet susia syö.»

»Mutta sudet voivat syödä teidän eläimiä.»

»Tosi kyllä, mutta se ei riipu yhdenkään ihmisen tahdosta, vaan on se luonnon oikku, jos jotain semmoista tapahtuisi. Muutoin voin teille ilmoittaa, ettei meidän elukoita ole vielä koskaan susi syönyt enkä luule sen vastakaan tapahtuvan, siitä selvästä ja yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole niitä olemassakaan», koin minä selittää.

»Se on hänen ansionsa, ettei niitä ole vahinko kohdannut», selitti kaaso.

»Kuinka se on mahdollista?»

»Te ette ymmärrä asiaa, tahi ette tahdo ymmärtää. Hänen hallussaan ovat sudet, niinkuin viisi sormea kädessään; hän se on, joka voi ne päästää karjaan tahi poistaa karjasta.»

»Joutavia. Onni tahi onnettomuus ei ole hänen koemmin kuin jonkun muunkaan kuolevaisen kädessä, vaan kaikkea ohjaa korkeampi kaitselmus. Olette sanonut, etten minä ymmärrä tahi en tahdo ymmärtää mitään. Mieleni tekee tuota lausetta muodostaa näin: te itse ette ymmärrä tahi teette tuommoista työtä vasten parempaa tietoanne», pitkitin minä.

»Minkälaista työtä?»

»Tuommoista konnan työtä.»

»Olemmekos me konnia, vai?»

»Olette, vieläpä oikein suuria konnia.»

»Ette siis aio maksaa meille kappoja?»

»En koskaan tuommoisille kappamiehille.»

»Minkälaisille?»

»Semmoisille kuin te olette.»

»Minkälaisille? Sanopas mies!» puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka tähän asti oli ollut vaiti.

»Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt ymmärrätte?»

»Kylläksi ymmärrän, kylläksi -- Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!» uhkasi susivouti.

»Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska olette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä niine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää yhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne», sanoin kiivastuksissani.

»Kiitoksia paljon -- kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot suuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta», sanoi hammasta purra karskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa uhkaavia liikkeitä.

»Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin teitä», sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Tee niin -- sepähän nähdään -- siinä on vallassasi, mutta sillä kädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä», puhkesi nyt susivouti uhkaamaan.

Ennenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni riehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin ryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta kiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän lumipurkuun.

»Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja -- kyllä me menemme pois», pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun hän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän, ehkäpä vielä pahemmastikin.

»En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti rekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se pitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte», puhelin heille.

Susivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa kynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.

Pian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen oli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain maksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista joitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä tunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa kohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin mielenpahoittamisen tähden.

Ei kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme. Meillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin silmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen »Pokunsa» syöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin kaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei auttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin ostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti kävisi, mutta ei sekään auttanut.

Vasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi, siitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.

Seitsemästoista luku.

SE TOINEN.

Kun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan kaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin niitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta uskomaan niitä minulle.

Kesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.

Tultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni Laarilan.

»Tekö täällä, vai pettävätkö silmäni?» sanoin hänelle hämmästyksissäni.

»Olenpa kun olenkin, aivan ihka elävänä, ihan teidän silmäinne edessä», sanoi Laarila ja tuli minua tervehtimään.

»No mitä teille kuuluu?»

»Eipä muuta, vaan epävakainen on onnen ratas -- tuota.»

»Ettekö ole saanut mitään edullista paikkaa?»

»Eipä sitä ole tullut; kaikki ovat minua vastaan -- tuota.»

»Se on kyllä surullista.»

»Niin se on. He eivät tunne minua, eikä minun kykyäni; minä onneton olen ennen-aikaani syntynyt maailmaan», selitti hän puolitukahtuneella äänellä.

»Milloin olette tullut tänne?» kysyin häneltä, saadakseni keskustelun kääntymään pois tuolta ikävältä tolalta.

»Eilen, koko perheeni kanssa.»

»Koko perheenne kanssa?!»

»Niin.»

»Minä en ymmärrä teitä», sanoin hämilläni.

»Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun kykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni minun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja sentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä pysyisi onnen ratas kohdallansa -- tuota.»

»Mihin olette ottanut asuntonne?»

»Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.»

»Ja mitä nyt aiotte?»

»Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.»

Turha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana sortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella surkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä ihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja itse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli viheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat monikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät nuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan kadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin tehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut rahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa, mielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.

Kuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila seisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.

Yksi ja toinen kanslisti tahi vahtimestari kävi Laarilalta kyselemässä, mitä hänellä olisi asiaa, mutta hän vaan lyhyeen vastasi: »Minä tahdon puhutella kuvernööriä -- tuota.»

»Mikä teillä on asiana?» kysyi kuvernööri häneltä, tultuansa vihdoin Laarilan eteen.

»Virkaa -- tuota.»

»Mitä virkaa?»

»Mitä häntä, tuota, olisi ensinnä aluksi --.»

»Minä en ymmärrä teitä.»

»Minä olen koulunkäynyt mies.»

»Vai niin. Minkä koulun olette käynyt?»

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi.»

»Sepä hauskaa, mutta mikä on oikein tarkoituksenne?»

»Tarkoitan, että saisin jonkun viran, vaikkapa vaan aluksi nimismiehen tahi siltavoudin viran -- tuota.»

»Te olette aivan väärässä. Maanviljelyskoulujen tarkoituksena ei ole kasvattaa virkamiehiä», sanoi kuvernööri nähtävästi hämillään.

»No mutta, tuota, eivätkö koulut ole sitä varten, että niissä tehdään virkamiehiä?»

»Maanviljelyskoulun tarkoitus on valmistaa kelvollisia maanviljelijöitä, eikä virkamiehiä; oppikouluissa virkamiehiä valmistetaan», selvitti kuvernööri.

»Opetetaanhan maanviljelyskoulussakin ja siltipä -- tuota -- minä olen oppinut mies», intteli Laarila.

»Te ette ota ymmärtääksenne mitään järjellistä puhetta! Onko teillä muuta sanottavaa?» virkkoi kuvernööri tuskaantuneen näköisenä.

»Ei tällä kerralla -- tuota.»

»Saatte sitten mennä», sanoi kuvernööri, pyörähti ympäri ja meni tuiman näköisenä takaisin kamariinsa.

Minä olin saanut asiani toimitetuksi ja lähdin pois; Laarila tuli perässä. Ulos tultuamme rupesi hän haikealla mielellä valittamaan maailman kiittämättömyyttä ja kovuutta häntä kohtaan. »Kyllähän minä sen arvasin, tuota. Olisikin ollut ihme, että vihdoinkin olisi huomattu minun suuri kykyni, eipä maailma sitten maailma olisikaan. Monta vähemmän oppinutta ja pienempikykyistä miestä on isolla viralla ja minun vaan pitää olla ajelulla, maailman tuntemattomana hylkiönä, näkemässä nälkää perheeni kanssa. -- Vahva uskoni on, että joku on kuvernöörille juorunnut minun päähäni», ja monta muuta semmoista puheli hän rinnan katua kävellessämme. Minä en suinkaan voinut yrittääkään kumoamaan noita hänen käsitteitään, sillä usein oli hän ollut jo lukemaisillaan minutkin vainoojainsa joukkoon, ja jos olisin vastustanut puolellakin sanalla, olisi tuomio ollut paikalla valmis ja sitä en kuitenkaan tahtonut. Koin siis hiljaisuudessa kuunnella hänen kujerruksiansa.

Kun meidän piti erota, rupesi hän hartaasti pyytämään, että tekisin hänelle sen kunnian, että lähtisin katsomaan heidän nykyistä asuntoaan ja hänen perhettänsä. Aikani ja asiani ei sallinut minun suostua hänen pyyntöönsä tällä kerralla, ja niin me erkanimme, sitten kun hän ensin oli saanut lupauksen, että jolloinkin toiste kävisin vaimoineni heitä katsomassa.

Muutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate ja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse niitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten tahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka hän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän taaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän talouttaan ja perhettään.

Se oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne. Heillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä. Hyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme kaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.

Perille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden tähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin. Lahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva lattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa taittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja päreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta paremmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia tekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos ei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.

Isäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.

»Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita? Sepä oli oikein onni», hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä tervehtimään.

»Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä hetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme», sanoi vaimo, ja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia tarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet, sen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat takaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet päällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut, mutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei tarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava viheriäpantainen lakki päässä.

Kun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja toivottamaan meitä tervetulleiksi.

Sitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi hän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli. Tuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin huonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa vedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä luonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi keitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta sitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta mistä, sen ties taivas.

Sillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta ahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen huomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa kynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä vaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari juustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.

»Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä eivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin», sanoi emäntä takaisin tullessaan.

Nyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen pitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli kiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja kaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista kaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli; sitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä ristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.

»Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala on verrattoman hyvää ja sitä me syömme», sanoi kohtelias emäntämme ja ojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä silahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua sipulia.

»Emmekä lihasta», sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita suuhunsa.

»Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin laitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja kyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia», puheli emäntä.

Kun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä pöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden tullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita perunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon kupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.

»Tässä on salaattia -- ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin haluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne! Tämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon. Ei mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään niinkuin tästä», esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.

»Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä salaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään -- olkaa hyvä ja ottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa», säesti isäntämme.

Sitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla, oikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: »Vieläkö sinulla on muuta antamista?»

»Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun meillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä se on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me emme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja varsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi -- juokaapa sitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja terveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen monipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun vieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan valmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei olisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut lämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin kylmiä ruokia valmistamaan», puheli emäntä ja sitten me nousimme pois pöydästä.

Koko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät ahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt tuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja halaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille tietämättömille.

Sitten kääreentyi isäntäväki meidän ympärillemme ja keskustelu alkoi.

»Kuinka te olette voineet sitten viime näkemämme?» alotteli emäntä.

»Kiitos, hyvinpä vaan», vastasi vaimoni.

»Eipä teidän ole konstikaan, vaan toista on meidän tässä.»

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on, kun Laarila ei saa mitään virkaa.»

»Se on kyllä paha.»

»Kyllähän tekin sen huomaatte, kuinka paha se on. Ajatelkaapas: mennä ensin kouluun ja laittaa itsensä oppineeksi mieheksi, ja yhtäkaikki joutua unhotuksiin ja hyljätyksi!»

»Ei se ole hyvä.»

»Ei se ole hyvä. Ja vaikka emme ole erinomaisesti mitään vailla, käypi elämä kuitenkin tukalaksi, kun Laarila ei saa virkaa, ja koko perheen tarpeisiin ei ole mitään muuta tuloa kuin mitä Laarila kirjoittamalla ansaitsee ja se on liian vähän.»

»Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.»

»Kyllä sitä ei saata -- mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne, kuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee kaikki, mutta kukaan ei häntä.»

»Epävakainen on onnen ratas», sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi itseänsä ryhdikkäämmäksi.

»Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan elämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja asunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin», pitkitti vaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.

»Minun mieleeni juohtuu jotain», sanoi vaimoni.

»Mitäpä se onkaan?» sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.

»Nythän on paras marjojen aika», sanoi vaimoni.

»Entä sitten?»

»Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat aivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa niistä maksetaan hyvä hinta.»