Part 11

Minä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. »Olihan tuo aivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo tuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa jollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani. Tämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun vaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi kukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen kotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen velkapää kaikki ilmoittamaan? -- -- no, eihän siitä tarvitse huolta pitää, kyllä aika neuvoja tuo -- olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa, että on mitä eteen panna», ajattelin minä.

Panimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän nakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään tarkemmasti kuin ennen. »Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt olikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva putosi», ajattelin ja koetin arvata -- mutta mitä nyt? -- Eihän se ollutkaan ruuturouva -- ristikolmonen vaan -- sehän oli hairahdus.

»Ahah! Etpä arvannutkaan nyt», sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi esillä olevat rahat.

»Kyllä toisella kerralla arvaan», sanoin minä ja kaivoin kukkarostani ruplan toiselle heitolle.

»Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat», sanoi kumppanini ilosta loistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.

Hän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä punainen pilkku. »Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä heitossa lienee tullut jostain sattumuksesta», ajattelin; mutta voi onnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!

»Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään kerralla», sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.

Minä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään, pettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole tehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain semmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli puolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.

Minä suostuin siihen ja sanoin julkisesti, että pelaan vaan niin kauvan, kun pääsen omilleni, sillä joku salainen pelko vaivasi minua.

Toiset kortit otettiin ja niillä pitkitettiin peliä yhtä huonolla onnella. Kyllä nyt korttien nakkaaja osasi niin nakata, etten arvannut; ei hän nyt ollut tyhmä ja kömpelö -- ei, enkä minä viisas. Minulta oli jo mennyt -- kuusi ruplaa -- vaimoni hiki ja väki -- -- en tullutkaan _omilleni_.

Yhdellä väläyksellä leimahti minun silmäini eteen käsitys, missä merrassa minä nyt olin. Kaikki tuo nöyristelevä ja ylistelevä imarrus, korttitemppujen luvattu näytteleminen, hänen kumppaniensa luuloteltu esteleminen, heidän keskinäinen riitansa ja minun ensimmäiset, heidän puoleltaan vapaatahtoisesti annetut voittoni, olivat vaan kavalia säikeitä siinä paulassa, jolla olin kiedottu. Minä tulin semmoiseen omantunnon tuskaan, että joka luunsolmuni vapisi.

Kaikessa kauhistuttavaisuudessaan astui eteeni vaimoni ahkeroiminen, valvominen, uhraavaisuus, alttiiksiantavaisuus, luottavaisuus ja rakkaus. Semmoinenko luottamusmies, semmoinenko rakastettava minä olinkin? Ei ollut pitkä aika kulunut siitä, kun murehdin sitä, mistä sanon saaneeni niin paljon rahaa, nyt oli toisellainen murhe, nimittäin: mihin sanon panneeni vaatteen hinnan. -- Kauhea oli tilani.

Epätoivossani pelasin vielä yhden heiton, toivolla että onni kääntyisi, mutta sillä seurauksella, että menetin seitsemännen ruplan -- ainoan mikä minulla jäljellä oli.

»Nyt en pelaa enään», sanoin ja nakkasin kädessäni olevan kortin laudalle.

»Tee kuin tahdot», sanoi pelikumppanini ja kokoili hajallaan olevia kortteja naurussa suin kouraansa. Silmäilin noita hänen tappioitaan niin huolehtivia tovereitaan ja näin heidän olevan pirullisessa ilvehymyssä.

»Kyllä se on parasta, että annatte minun rahani pois, koska te olette suuria konnia ja olette pettämällä minun pauloihinne viekoitelleet», sanoin heille epätoivossani.

»Sinäpä joutava mies olet; ensin tulee korttisille ja sitten kun tappaa, tahtoo rahojansa takaisin. Ryypyt annan suuhusi, kun tulet kanssani kapakkaan», sanoi voittaja. -- En nyt ollutkaan enään -- viisas, kuten he ennen minua imartelivat.

»En mitään muuta tahdo kuin rahojani», sanoin lujasti.

»Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.

»Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla», intin minä.

»Siitä ei tule mitään, meitä on kolme», vastattiin minulle.

He tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä aikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei tyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; -- se vielä puuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli heikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista kiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän lupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi ylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen temmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei ollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli oikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle oli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua enkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja vasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää vasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään aseita.

Minä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos anastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.

Viimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja he lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi, yrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni. Toiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia hakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista, tuomioista ja rangaistuksista. »Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en heitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän sitten taas yhdessä ollaan», sanoin noille poliisin hakijoille.

Nyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti hän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Kappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin, kurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät rohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt menetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten lupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti, vaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin vastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.

Juuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno -- sillä hänkin oli markkinoilla -- parin muun tutun miehen kanssa ovelle.

»Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?» kysyi Hanno ja katsoi miehiä kiivaasti.

»He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin, mutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt mennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin», sanoin Hannolle.

Sitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä, ja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat pääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen pihalle.

»Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?» kysyivät he tuimasti.

»Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan», ehätti Hanno sanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt jo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.

Poliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he nuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä koetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen selkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. -- Poliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme aikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.

Vasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne seitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti antoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet niitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin niillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne tuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa eräälle vaivais-äijälle.

Päästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani suuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain menettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli jo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä tarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin, lain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan mitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri oli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta petoksen Babelista.

Kotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin kiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi rikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja syliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka hyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan minua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että nyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun mieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin hän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja luulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen alkupäästä. -- Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden sanojen totuuden!

Kun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan markkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin auki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli niin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä! nelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi -- suoloja! ja mitä siinä oli kaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin tervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.

Niin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani, niin.

Viidestoista luku.

ME MUUTAMME POIS.

En tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille kannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme. Paikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä, jonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan samassa pitäjäässä.

Voi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista ystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme kyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.

Minä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa kaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani havaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette, huomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa kansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu ihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten pimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät heittämään pesäänsä.

Tällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa asuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä siellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta enimmistön laita on kumminkin niin.

Uusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan tautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei sanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua poppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin mahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta sitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat kertomukseni olemaan ikävää laatua.

Olipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota kuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja uutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa, milloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa ihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen tehtävänsä: »koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.» Hän oli eräälle osalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.

Oli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon parinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin kylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi tulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja sairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää; siinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät hautausmaan aidan taakse vahtiin.

Puheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella mäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli melkoinen mäki.

Tuolla hautausmaan aidan takana odottelivat pojat velhon tuloa. Kun he tuossa olivat odottaneet sen pitkää, tämän lyhyttä, tulla käähmikin velho kapineittensa, sairaan tyttären ja hänen isänsä kanssa hautausmaalle. Velho kantoi kädessänsä suurehkoa vaskikattilaa ja muita kapineitansa; tytön isällä oli halkotaakka seljassa ja vesiämpäri kädessä.

He asettuivat keskelle kirkkomaata ja velho rupesi laittamaan nuotiota. Ensinnä otti hän tytön isän selässä olevat halot ja viritti ne palamaan, sitten kokoili hän lisäksi maan päälle kaivetuita ruumisarkkujen lautoja ja kaatuneita ristejä. Saatuansa nuotion hyvään voimaan, rupesi hän laittamaan kattilaa tulelle, johon jo oli kaadettu sitä vasten sinne kannettu vesi ja muut tenhokopeneet.

Nyt rupesi velho tenhomaan lakittomin päin. Hän rymysi polvillaan, höpisi ja hölpötti, myrisi ja mörisi, ruopi ja raapi, silmät muljollaan kuin härän päässä, ja käänteli itseänsä kaikille maailman neljälle ilmansuunnalle.

Poikien oli helppo pimeän läpi, valkeanvaloa vasten, nähdä kaikki hänen temppunsa, ja he olivat niin mielissään, että oikein ilosta käsiään hykersivät, sillä olihan heillä nyt otus kierroksessa, jota he niin kauvan olivat mielihyvällä varttoneet.

»Nyt on aika», kuiskasi muudan pojista kumppaneillensa.

»Ei vielä», vastasi eräs heistä, »annetaan heidän päästä oikein vauhtiinsa.»

Samassa alkoi velho riisua vaatteita tytön päältä pois, siirtäen hänet ulommaksi nuotiosta.

»Tuo p--u riisuu sairaan tyttö-rievun alasti talviseen ilmaan, saamaan vielä lisää tautia, se ei saa tapahtua.» Niin sanoen otti sanoja kivenmokulan käteensä ja paiskasi sen kattilaa kohden, mutta se laukaus ei sattunutkaan, se putosi vaan likitienoille nuotiota. Yhtähyvin myrrysmiehet kuulivat kopsauksen, ja säikähtivät siitä niin, etteivät tohtineet hievahtaakaan, katsella tirkistelivät vaan ympärillensä ja kuuntelivat joka haaralle, saadaksensa selville syyn odottamattomaan tomaukseen. Mutta kun eivät he keksineet mitään syytä siihen, rupesi noita mellehtimään ja manaamaan Manalan väkeä ja selittämään tytölle ja hänen isällensä, kuinka männinkäisten on vaikea erota tytöstä, jopa niin vaikea, että oikein julkisesti tomahtelevat.

Samassa otti tuo nakkaaja toisen kiven ja heitti -- molskis, se putosi keskelle kattilaa, kattila kaatui tenhovesineen ja nuotio sammui.

Nyt huomasivat sekä tenhoja että tenhottava, että paha on merrassa ja lähtivät käpälämäkeen täyttä väkeänsä.

»Juokse, Jaakko, tytön jälkeen! Sinulla on palttoo, anna se ensihätään hänen päällensä, paluuta hänet sitten vaatettensa tykö, toimita ne hänen päällensä ja saata raukka kotiinsa, muutoin paleltuu; me lähdemme tuota junkkaria saavuttamaan», kuului silloin pimeän läpi komentava ääni.

Käsketty poika juoksi heti toimeensa ja sai tytön pian kiinni, antoi palttoonsa hänelle suojaksi sekä toi hänet takaisin vaatteittensa luo, auttoi ne hänen päällensä ja otti hänet suojaansa, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi.

Sillävälin olivat sekä velho että tytön isä kiitäneet kirkkomaan aidan porttia kohden, mutta heidän juuri sinne päästyään, töytäsi pari rivakkaa miestä heidän eteensä ja sanoivat: »Ohoh! mihinkäs semmoinen kiire? -- Ei askelettakaan etemmäksi», ja samassa takertui pari vahvaa kättä velhon niskaan ja silmänräpäyksessä oli hän kirkkomaalla kyönänä; sama onni oli tytön isälläkin.

Pojat olivat jo varalta laittaneet portille vahdit ja siksi joutuivat nuot pimeyden työn tekijät niinkuin rotat loukkuun. Samassa tulivat toisella puolella hautausmaata olleet pojat paikalle ja tytön isä päästettiin irti, sitten kun he olivat ensin häntä nuhdelleet ja uhanneet hänet heittää lain käsiin.

»Päästäkää minutkin irti!» pyysi velho.

»Vai irti! Eipä niin vähällä kumminkaan; tarvitsetpa saada palkan työstäsi», sanoivat pojat.

»Päästäkää heti, taikka -- -- --»

»Taikka mitä?»

»Taikka minä näytän teille kummia», uhkaili noita.

»Näytä vaan meille nyt kaikki kummasi, niitä me oikein halusta katselisimme», ilkkuivat pojat.

»Kautta haamuin ja maan-alaisten haltijain vannon minä, päästäkäät minut irti ja paikalla, taikka muutoin saatte nähdä ja kuulla semmoista, joka ei ole juuri hauskaa -- päästättekö? Jumala teitä muutoin armahtakoon», uhkaeli noita hammasta samassa purra karautellen ja yritellen tekemään äkkinäisiä rytkäyksiä.

»Ei puhettakaan irtipääsemisestä, koska kiinnipitämisellä saamme nähdä ihmeitä, joita niin halulla katselisimme. Onhan sinulla nyt apulaisesi lähellä, nosta nyt apuusi kirkonväkesi ja kaikki konninkaiset ja männinkäiset, joiden ylitse sanot itselläsi niin suuren vallan olevan ja jos voit sen tehdä, niin pääset pitemmittä metkuitta paikalla irti», sanoivat pojat ivaten.

Velho joutui aivan äänettömäksi tuosta poikien pelkäämättömästä puheesta ja niin oltiin tovin aikaa hiljaa.

»Noh!» sanoi eräs poika ja lyödä nauvautti velhoa hienolla pajukepillänsä selkään.

»Ai, ai», kitisi ukko.

»Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin katso itseäsi», sanoivat pojat, ja antoivat samassa hänelle useampia huimauksia.

Sen perästä ei vanki uskaltanut hiiskua yhtäkään sanaa.

»Mitä me nyt hänelle teemme, sillä emme tuota ruojaa julkea pieksää, niinkuin hän ansainnut olisi», sanoi eräs joukosta.

»Lasketaan mennessämme hänellä mäkeä», neuvoi joku.

»Niinpä kylläkin», sanoivat pojat suostuen.

Tapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat iljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli aivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.

Pojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon. Sitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt mentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa vatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä, saadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen kasvojansa.

Tuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa kuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa tylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.

»Armoa, Jumalan tähden armoa!» änkytti hän mäen alle päästyä.

»Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa kaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos sinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso itseäsi», sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt kävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.

Ennenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä tapauksesta levinnyt ympäri kylää.

Aamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli velho penkillä istumassa.

»Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!» sanoi isäntä, joka tiesi koko jutun tarkalleen.

»Johan tuota -- niinhän tuota.»

»Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?» sanoi isäntä, ivahymy huulilla.

»Niin ovat -- niin tekivät.»

»Tottahan kostatte heille oikein oikeasta kädestä?»

»Kostan -- kovasti kostan.»

»Ja mitenkä?»

»En minä sentähden viitsi heille sen pahempaa tehdä, mutta minä laitan niin, että he kaikin joutuvat kärryin päälle ja pääsevät kruunun leipää syömään.»

»Tämänkö asian vuoksi?»

»Ei, mutta minä laitan niin, että kyllä he asiaa saavat ja paljon pahempaa kuin tämä onkaan -- niin teen», sanoi velho ikäänkuin peläten, että ihmiset jo käsittävät, ettei hän oikeastaan kykene mitään tekemään.

Tuon tapauksen perästä kadotti velho paljon arvoansa niillä tienoilla, mutta kun hänellä oli laaja piiri, oli hänellä kuitenkin vielä viljalta työtä ja hän koetti kaikin tavoin korvata tuota harmillista tappiotaan.

Aivan pian levisi tieto tuosta kolttosesta meidänkin pitäjääseen. Minä luulin olevan sopivan ajan ruveta tälläkin suunnalla hänen tenho-arvoaan alentamaan, riisuakseni siten taikauskoa pois kansasta. Rupesin siis julkisesti puhumaan pilkallisesti noidasta, samalla osoittaen, kuinka turhanpäiväistä ja alentavaa on uskoa tuommoisen ilkiön uskottelemisia ja viettelemisiä. Pian olivat nuot vastustustuumani velhon korvilla ja uhkauksia alkoi kuulua.

Sattuipa kerran niin, että eräässä talossa oli maahanpanijais-pidot, joihin minut käskettiin, ja velho oli myöskin siellä. Heti taloon tultuani huomasin, etteivät velhon asiat olleet oikeassa. Hän pyöri syrjittäin minuun, ja viskasi minulle tavasta jonkun umpikuljuisen, pistelijään sanan. Niitä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomaavinani. Puolisen jälkeen puhkesi hän julkisesti minua uhkaamaan.

»Kyllä niitä on jo parempiakin oriita kaadettu», sanoi hän ja katsoi kierosti.

»Minkälaisia?» kysyin minä.

»Semmoisia juuri kuin sinäkin olet.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Sitä että olisi hyvä sinulle itsellesi, kun pitäisit pienempää suuta ja antaisit arvoa muillekin.»

»Keneltä mielestänne olen arvon kieltänyt?»

»Esimerkiksi pakkaat sekautumaan minun asioihini, jotka eivät kumminkaan sinuun kuulu.»

»En ikänä anna julkiselle velholle mitään arvoa», sanoin lujasti.

Samassa nykäsi joku minua takinliepeestä syrjään.

»Antakaa hänen olla, hän voipi tehdä paljon», kuiski hän minulle.

»Mitä se on, jota hän saattaa tehdä?»

»Pahaa.»

»No tehköön sitä sitten niin paljon kuin haluttaa, kyllä hän siitä saapi palkkansa», sanoin niin lujasti, että kaikki sen kuulivat.

»Ovat nuot hyvät kylänmiehet ennen olleet tarpeeseen», uhkaili velho.

»Ne ovat kyllä tarpeellisia, mutta minä en rupea itselleni hankkimaan huonoja kylänmiehiä. -- Te ja teidänlaisenne olette suuria pettureita ja konnia», sanoin kiivaudessani.

»Moni on ennenkin katunut suurta suutansa, mutta liiaksi myöhään», uhkasi velho, päätänsä vääntäen.

»Tuommoinen mies uhkaa, joka naapuripitäjään kirkonmäeltä on juuri hiljakkoin niin kunniallisen kyydin saanut! Koska nyt selvästi huomaan, mikä teillä on tarkoituksena, nimittäin se, että hyväksyisin teidän pimeyden-työnne ja antaisin rauhassa teidän niitä harjoittaa, -- niin sanon suoraan, ettei siitä tule mitään; päinvastoin koetan joka tilaisuudessa tyhjäksi tehdä teidän vehkeitänne. Ja kostaaksenne uppiniskaisuuttani, saatte koota avuksenne koko maailman noidat tenhomaan minua, omaisiani ja karjaani, miten vaan parhaiten taidatte», sanoin vastapainoksi hänen ankaralle uhkauksellensa.

Tuo oli velholle kova papu purra, sillä hän ei ollut vielä koskaan ennen semmoista vastustusta kuullut. Hän puitti heittimiinsä kiireenkynnessä eikä palannut enään koko pitoihin.