Part 10

»Mutta minun mieleeni johtui toinen seikka, minun. Kun minä olen niin monta hyväätyötä tehnyt kruunulle ja muille, niin minä tahtoisin päästä kruunun palkalle.»

»Kruunun palkalle!»

»Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö semmoiset ole kruunun palkalla?»

»Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että lopettaisimme nyt tämän keskustelun!» sanoi piispa, päästäksensä hänestä erilleen.

Koko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat hillitä naurunsa.

Kolmastoista luku.

RÄNKINAULA.

Niinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan aineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja oli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin, kotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli jo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli kaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.

Nyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin, jossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös katsomaan tuota merkillistä ilmiötä.

Kun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen kestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä, sillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli jotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä myötäänsä alas.

Kestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin osa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä takassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin suotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita jäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se juoma alkoi jo silloin kansaan levitä. -- Toiset matkustajat istuivat penkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen hiljaa keskenään.

Heti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli nuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut kaiken puhevallan tuvassa.

Ei sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan rivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä lyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen rehevillä puheillaan oli aina: »siivolla talosta lähteä pitää», tai: »kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään».

Useat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa aineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi, etteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan; erittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin siitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari astui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen kantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.

»Kuulesta!» äyhkäsi hän. »Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?»

»Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin mahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä», sanoi Hanno miehelle, ennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.

Kaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia rautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno tahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä olevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin talossa tallelle.

Ei salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin, kuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti ympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon eteen.

»Mistä h----stä sinä olet kotoisin?» ärjäsi hän sitten vihasta vaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.

»Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni tuntee, kun ma kotia menen», sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään kääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.

Tuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru saattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.

»Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p----e», äyhkäsi hän taas.

»Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle kummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun», sanoi Hanno yhtä tyynenä.

Räiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että hetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla tai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän pinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä tarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon nenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut. Hanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.

»Minä opetan sinua», karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään auta.

»Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä vastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä vastaan», sanoi Hanno.

»Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!» huusi raivostunut mies.

»Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä opetetuksi tulee», sanoi Hanno aivan tyyneesti.

»Sinä olet tyhmä kuin aasi», huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa nyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen tehdä.

Hanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon huomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli se, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi hänelle kouraan! -- --

Hanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja -- niinkuin näytti -- jäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan röyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei voinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen patuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä vai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?

Koko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava, ettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat asian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä parrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan kuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: »Se oli liian kovaa!» mutta jotka asian toisin käsittivät, mutisivat: »Valeparta!»

Kun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan hämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa silmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi allensa hänet aivan pian.

»Köysiä tänne», sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.

»Päästä minut!» sanoi mies.

»En. Köysiä tänne!»

»Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?» sanoi joku joukosta.

»Kukaties hän on petturi», arveli joku.

»Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!» pyyteli mies. »Hän kiusaa minua ilman syyttä.»

»Köysiä tänne ja pian -- -- se on -- Vintturi!» sanoi Hanno lujasti ja katkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.

Tuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti kammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja rosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli mies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa suuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani menin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka suussa aina oli: »siivolla talosta lähteä pitää». Heti ensi silmäyksellä tunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies, joka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina ollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen niin helpoksi.

Köydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies kytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.

»Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä käymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut tietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että markkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot kurkistelematta. -- Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.» Näin puhua hevelteli iloissansa Hanno.

»Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin pysyväni tuntemattomana», mutisi Vintturi hammastensa välistä.

Minä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet Vintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he näyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että tarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko tuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme. Esitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi, mistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta kahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat he olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P----n pitäjäästä. Juuri siitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun tuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet eivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt hämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville, että he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he saivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.

Niin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa. Maakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun, kammon ja pelon sijaan. -- Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei käsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat vaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus asiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin kiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla matkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.

Neljästoista luku.

MARKKINA-MATKANI.

Vaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä työtä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni teki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli niin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo pienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se kuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän ja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen, kun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi hetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan vähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja vaalimaan tuota olentoa. -- Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! -- Voidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon uhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi tultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? -- Monta kertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani; tuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen edestänsä.

Niin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän valmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään, sillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana, joita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin vaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.

Ensimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen miehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä siihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin pitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä vastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä enemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa pettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin välttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.

No niin. Niinkuin oli päätetty, menin minä markkinoille vaatetta myömään; erään isännän kyydillä pääsin sinne.

Kaupunkiin tultuani neuvottiin minut torille erään vaatteen-ostajan luo, jonka sanottiin maksavan parhaita hintoja. Oitis lähdin torille. Siellä näin ison lautakojun, jonka ovella seisoi keski-ikäinen, lihava mies, kyynärämitta kädessä. Hänellä oli parraton, pyöreä ja pullea naama, juurikuin limpunleipäre, ja keskessä oli pieni nystyrä-nenä, pystyssä kuin tapiton kaljatynnyrin hana. Molemmat sierainten reijät olivat auki, eivätkä näyttäneet olevan ollenkaan räystään alla, mutta ikäänkuin pään sisään suoraan menevinä reikinä; niihin hän ehtimiseen syyti nuuskaa. Hänen vaatteensa kiilsivät etupuolelta, niin että olisi luullut kuvansa niissä näkevän.

»Hei veikkonen! tulepas tänne, nuorimies, vaatepakkoinesi, täällä pian kaupat syntyy», huusi hän jo kaukaa minulle, heiluttaen kyynärämittaansa.

Minä menin kursailematta. Hinnasta sovittiin pian, sillä vaate oli hyvää ja hänelle mieluista. Nyt rupesi hän mittaamaan ensimmäistä pakkaa, mutta mitatessaan surttasi hän joka kyynärälle vaatetta hankasensa täyteen ja siten sai hän mitatuksi pakan kolmea kyynärää vähemmäksi mitä se oikeastaan oli.

Sen kalun arvon ja määrän, jonka kovalla työllä ja pinnistyksellä itsellensä hankkii, tietää jokainen ihan täsmällensä ja niinpä minäkin tiesin tuuman päälle, paljonko pakassa oli vaatetta. En tyytynyt sen vuoksi hänen mittaansa, vaan sanoin rohkeasti, että hän mittasi vaatteen kolmea kyynärää vähemmäksi.

»Luuletko sinä minun ensikerran vaatetta mitanneen?» sanoi hän suuttuneena ja katsoi minua tuimasti silmiin.

»En, sitä en luule, mutta luulen että mittasitte vaatteen vähemmäksi mitä se oli», sanoin hänelle.

»Sen rehellisemmästi ei mittaa kukaan, näkihän sen jokainen», sanoi hän, ikäänkuin hakien todistusta läsnäolevilta.

»Pianhan se nähdään», sanoin minä, sivalsin samassa kyynärämitan hänen kädestänsä, aloin mitata vaatetta uudestansa, ja oikein, vaatetta oli nyt kolmea kyynärää enemmän.

Kaikki läsnä-olevat todistivat minun mittani oikeaksi.

Ostaja suuttui nyt niin, ettei aikonut huolia koko vaatteesta. Hän huiski ja pynttäsi kyynärämitalla takanaan olevaa isoa vaateläjää ja haukkui minua kaiken maailman haukkumasanoilla, semmoisillakin, joita en kehtaa mainitakaan. Minua oikein ihmetytti tuon kojukauppias-ammatin sanarikkaus, mistä hän olikin kaiken tuon moskan koonnut.

Surulla ja kauhulla katselin minä hänen vihasta vieläkin pulleammaksi paisunutta naamaansa, samasta syystä pystympään noussutta, kippuraista nystyrä-nenäänsä ja sitä vaskenkarvaista vihanpunaa, joka yht'äkkiä levisi ylt'ympäri tuohon saastaiseen limpunleipäreesen, samassa vertaillen, kuinka monta kyynärää tuo hirviö oli jo eläissään varastanut hankasellaan.

Minä sivalsin vaatepakat olalleni ja lähdin pois, heittäen hänet pauhaamaan. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tapasin toisen ostajan, joka oli rehellisempi ja jonka kanssa sovimme aivan hyvin sekä mitassa että hinnassa; hänelle möin kaikki myötäväni, joilla sain tasaisessa summassa kymmenen ruplaa.

Olinpa mielestäni nyt rikas mies, sillä olihan nyt rahaa, jolla voin niin monta elämän tarvetta täyttää. Kaksinkertaisella kunnialla kunnioitin mielessäni vaimoani, sillä oivalsinpa aivan hyvin, että hänen ansionsa se oli.

Minä rupesin nyt tarpeita ostelemaan. Siinä tarkoituksessa menin erään kalojen kauppiaan luo, sillä puheemme oli kotoa lähtiessä, että toisin sieltä nelikon suolaisia silakoita. Kauppiaalla oli paljon kiinni-iskettyjä kalanelikoita, joista hän käski minun valita minkä parhaaksi katsoin. Itsekullakin on semmoisissa tapauksissa perus-aatteena: »parhaassa on viejän mieli», ja niinpä minullakin. Kun kalojen hyvyyttä ei käynyt tutkiminen astiain kiinniolemisen vuoksi, koetin ainakin saada semmoisen nelikon, jossa olisi enimmän kaloja. Minä rupesin nyt punnitsemaan käsissäni astioita järkiään, hakien siten raskainta. Ensi kierrolla olin minä jo löytävinäni erinomaisen raskaan nelikon mutta yhtäkaikki punnitsin minä ne moneen kertaan, ja aina oli minun kumminkin palaaminen tuon raskaan astian luo, sillä ei koko kalavarastossa ollut muuta niin raskasta; siitä me teimme kaupat, minä väänsin astian olalleni ja aloin kantaa sitä majapaikkaani, hyvilläni siitä, kun sain niin paljon kalaa.

Kun tulin sille kadulle, jonka varrella majapaikkani oli, havaitsin jo kaukaa, että majataloni portinpielessä oli neljä miestä; he katselivat hevosta, jota eräs heistä piti suitsista kiinni; he näyttivät tekevän hevoskauppaa.

Juuri kun olin heitä likelle pääsemäisilläni, lähti hevosen omistaja hevosineen pois ja toiset jäivät paikoillensa. Eräs heistä otti nyt kortit lakkaristaan ja päräytteli niitä toisella kädellään, pitäen niitä samassa niin korkealla kun ylettyi.

»Kylläpä sinulla on huonot kirjat», sanoin minä hänelle sivu mennessäni.

»Mistä sinä olet kotoisin, nuorimies? Sinäpä näytät olevan riski mies», sanoi tuo korttien näyttelijä imartelevasti.

»Tavallinen.»

»Ei saakeli, riskimpi sinä olet tavallista, sen näin heti. Sinä sanoit nämät olevan pahat kirjat, mutta ei nämät ole mitään pahoja, minä pidän näitä vaan lystikseni. Tahdotko, niin minä näytän sinulle näillä kummallisia konsteja?» sanoi hän taasen minulle, pidellen kortteja kädessään.

»En minä rupea korttia pelaamaan», sanoin minä ja pyrin pois.

»Ei, mitäs Jumalan tähden! En minä sinua korttisille vaadi, näinhän jo heti kasvoistasi, ettet ole mikään korttimies; minä näyttäisin sinulle näillä vaan kummallisia temppuja», sanoi hän liverrellen.

»Ei minulla ole varaa tuhlata vähiä rahojani tyhjän katsomiseen», vastustin minä.

»Rahojako -- mitäs minä -- minäkö sinulta siitä maksua vaatisin? Eihän toki; huono miespä silloin olisin. Ilman, aivan ilmaiseksi minä sinulle temppuni näytän -- vai luulet sinä minun rahaa tahtovan -- ehei, siinäpä veikkonen erehdyt», liehakoitsi mies ja lieri minun edessäni, etten päässyt mihinkään.

Minä olin kuullut kerrottavan, kuinka korteilla saatetaan tehdä monenkaltaisia temppuja: tietää kuinka vanha kukin on, paljonko hänellä on rahaa lakkarissa, montako hänellä on eläintä kotonaan j.n.e. Minua rupesi valtaamaan ajatus: mitähän jos katsoisin noita ihmeellisiä temppuja, koska ei niistä tarvitse mitään maksaa.

»No, koska et niistä mitään vaadi, niin minä suostun katsomaan ihmeitäsi», sanoin sitten miehelle.

»Sitähän minäkin, sinä olet ymmärtäväinen mies -- en minä sinulta mitään tahdo. Mutta missähän olisi hyvä rauha, että minä saisin kenenkään häiritsemättä ihmeitäni sinulle näyttää?» puhua hevelsi mies yhä liukkaammasti; näyttipä siltä kuin hän olisi tullut oikein haltioihinsa.

»Majatalossani on pitkä piha ja sen perällä on sauna, jossa on tyhjä, penkeillä varustettu porstua, siellä sopii», esittelin minä.

»Sielläpä on helkkarin hyvä, lähdetään sinne», sanoi hän, myöntäen esitykseni oikeaksi.

Minä vein kala-astiani majatupaan. Sitten menimme nelikannassa saunanporstuaan ihmeitä katsomaan, -- nuot toisetkin hänen kumppaninsa tulivat sinne.

Sinne tultuamme otti ihmetten tekijä pakasta kolme korttia, jotka hän näytti minulle. Sitten nakkasi hän niitä toistensa ylitse ja käski minun arvata edeltä päin nimitetyn kortin, joka oli ruuturouva. Tuo hänen vikkelyytensä kävi niin kömpelösti, että minä näin aivan selvästi, mihin ruuturouva putosi ja minä sen näytin.

»No, sepä nyt oli kumma! Enkö minä sitä arvannut, että tuo mies on tavallista viisaampi; eipä sitä ole kukaan arvannut», sanoi hän.

Sitten nakkasi hän niitä useat kerrat, käskien minun arvata ja minä arvasin aina; enpä viitsinyt edes katsoakaan hänen nakkuutaan, sillä ruuturouvan takapuolella oli pieni, punainen pilkku, josta sen tunsin ilman katsomattakin.

Minä kyllästyin aivan pian tuohon halpaan ihmeeseen ja sanoin: »En minä viitsi kauvan tuota katsoa, eikö teillä ole muita parempia?»

»Ei, ei vielä, ennenkuin tulet tämän oikein tuntemaan; kyllä sitten muitakin temppuja näytetään», sanoi hän hätäillen.

Nyt rupesi hän esittelemään, että panisimme kymmenen kopeekkaa peliin, mutta minä en suostunut siihen.

»Tuo nyt aika hullu on! Pyrkii rahasta pelaamaan ja menettää kymmenin ruplin; näkeehän sen, että tuo mies arvaa varmasti joka heitolla», sanoi hänelle hänen tähän asti yhtäkaikkinen kumppaninsa.

Mutta siitäkös puheesta tuo korttiennakkelija suuttui!

»Tekö minun holhojiani? Minulla on omat rahani, joilla teen mitä tahdon. Olette minua hännittäneet ja pakkauneet minun holhojikseni, mutta sen sanon suoraan, etten suvaitse teidän huolenpitoanne. Kehtaatte vieraan kuulten semmoisia puhua! Jos hän oikein tekisi, antaisi hän ympäri korvianne ja jos ei hän sitä tee, teen minä sen, jos vaan vielä kerrankin kitanne aukaisette. Minulla on rahaa enemmän kuin kymmenellä teidän laisellanne yhteensä, eikä minun tarvitse niistä tiliä tehdä äidilleni kotiin tultua, niinkuin teidän. Tuhannen ruplaa sain maani hintaa markkinoille lähtiessäni, ja kaksisataa pistin niistä taskuuni markkinarahoiksi. Tälle pojalle tulee ja tältä pojalta menee rahaa, eikä se ole teidän massinne nurkasta», pauhasi hän ja toisilla ei näyttänyt olevan siihen mitään sanomista.

»Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään; sattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa heitolta!» sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.

Minä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku vaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei ollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät sekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi väärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. »Olisihan tuossa nätti rahan tienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään korttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan -- viatonta leikkiä», ajattelin viimein.

»Olkoon niinkuin tahdot», sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen kopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä oli ruuturouva.

»Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän arvaa! Kummallinen mies -- vielä kymmenen kopeekkaa!» sanoi hän, siirtäen voitetut rahat minulle.

Hän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.

Nyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen kopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä arvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme kumpikin käskemättä rahat esille.

Vähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä. »Arvaatkohan aina?» sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi tuohon sanoin minä: »Arvaanpa tietenkin.»

Tuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui voitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.

»Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten», sanoi pelikumppanini innostuksissaan.

»Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka sinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla menolla», sanoi nyt toinen miehistä.

Pelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa niin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata. Sitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos he kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten otti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se aukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.

»Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?» sanoi hän minulle kiivaasti.