Part 1

MINÄ JA MUUT

Sakeus Pyöriän kokemuksia

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Ensimmäiset kokemukseni. II. Jässi III. Toivoja IV. Toivot huonosti toteentuvat V. Muita mutkia VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot VII. Susivouti VIII. Muutoksia IX. Vaimonotto X. Outoja uutisia XI. Uusia tuttavia XII. Piispanluku XIII. Ränkinaula XIV. Markkina-matkani XV. Me muutamme pois XVI. Vanha tuttu XVII. Se toinen XVIII. Kipeä hevoseni XIX. »Dobra haraschoo!» XX. Ensimmäiset kyytimieheni XXI. Emäntä-isäntä XXII. Tohtori ja vaalimies XXIII. Kestikievarin isäntä XXIV. Säästäväinen mies XXV. Kellomestari XXVI. Me muutamme takaisin XXVII. Kosto XXVIII. Se toinen taas XXIX. Loppumuistelmia

Ensimmäinen luku.

ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.

Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan, että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina, oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. -- Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut», joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että nauroin niin paljon kuin voin.

Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden halki, muhkeain talojen ohitse.

Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret ja pienikasvuisuus.

Mauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella. Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti laillaan yhdessäoloamme.

Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta. Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani, mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita. Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja, ikäänkuin varastamalla.

Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän. Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» -- Se oli rangaistus kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.

Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra, joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa, kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene, Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.» Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.

Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin. Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.

Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja, tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno itkunsa seasta:

»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme kellarin katolta mäkeä.»

Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».

»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?» pyytelin minä.

»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne», selitettiin meille.

»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin turvata vielä tukkanikin.

»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä», vakuutettiin jälleen.

Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei! Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin katolta laskemiseen.

Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».

Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain maailman veijarien käsiin.

Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa, äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.

»Todellako?» kysyi äiti hämillään.

»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne antoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.

»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka toista kieltä», sanoi äiti.

»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.

»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.

»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt pyytää äidiltä.

»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi äiti.

Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle ilmoittamaan ilosanomaa.

Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä, ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet. Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta, tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan pikemmin mielistyivät niihin.

Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin. Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon. Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan rumia sanoja.

Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös. Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla siivolla!»

»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt. Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.

Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon, siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani, niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme koskaan toimeentulla.

Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja, törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.

Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla kävi hän minua tervehtimässä.

Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä vastapäätä ja katselin hartaasti.

»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.

Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.

Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun semmoisia puhuit».

»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.

»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi äiti.

»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.

»Eiväthän ne juuri ole.»

»No silloinhan puhuin totta.»

»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»

»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»

»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa, joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»

Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi: »Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».

Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».

»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.

»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa -- annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.

Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi kuinka minun oli nyt hyvä olla.

Toinen luku.

JÄSSI.

Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin. Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.

Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli. Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.

Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa, havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.

Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä, ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa, luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa raamatunlauseineen.

Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.

Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä. Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän kaikilta hyvän rauhan.

Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi huvitukseksi.

Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien: työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän poskiensa punaa.

Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies, pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi oli sama Jässi vieläkin.

Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin. Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin, kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa Jässin huostaan.

Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.

Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».

Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan ollut leipiä liiaksi.

Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.

Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan, eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää aina kohollaan kivestä.