Part 2

"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni, että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta -- se ei kuulu tähän, -- haluammepa vain jo toiseen seuraan."

Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen. Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme neljännestuntia.

Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.

"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on lehdet."

Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä välähtävän. Hän kohottausi.

"Onko teillä käteistä?" kysyi hän.

"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No, mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."

"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata -- eikä minulla ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."

"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta. Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme jonkun erän sokkopeliä."

Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea kohti.

"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut... mutta... eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan -- uhkapeliä!"

"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä olosuhteissa."

Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!" sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta -- kuinka sitä pelataan?"

"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan. Siinä kaikki!"

"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen, että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr Vandamarke... Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"

He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa. Hän otti sen esille -- seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja pöydästä poispäin.

"Jo riittää!" virkkoi hän surkeasti nauraen. "Puti puhdas!"

"Niin olen minäkin", sanoi hänen toverinsa. "Ihan pennitön."

Mr Vandamarke sipaisi setelit -- hyvänlaisen pinkan -- ja pisti taskuunsa.

"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"

Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia. Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja matalahkolta mäeltä -- pienen kaupungin valoja.

"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä näyttää erämaalta. Missä...?"

"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi -- suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi. Me käännyimme kaupunkia kohti.

"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua -- ja tähän aikaan. Varmaankin..."

"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa, jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."

"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän taipaleen siinä autossa!"

"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"

"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin tuhatta!"

"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"

"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään. Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut mitään tuttua äänen värettä?"

"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne", huomautin minä.

"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia! Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär -- ainoani, -- vasta tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta välittäköön! Kotiin nyt vain!"

Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.

"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.

Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa, ihmetellen.

"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on Basingstoke!"

-- Hyväinen aika! -- jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin. Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"

Miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän enemmän."

"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"

"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta..."

Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.

"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne, niin siitä heltiää teille pari puntaa."

Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla -- kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti... ehkä?"

"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni -- kalustetuissa huoneissa. Ei minusta mitään hätää, mr Vandamarke -- ei ole väliä, milloin tulen kotiin. Yksineläjä."

"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä rupattelemme. Illallinen sentään ensin."

Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke käsivarteeni.

"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin, olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen, tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No -- mikä nyt?"

Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään katseeseensa nauraen.

"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin. "He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle -- huppukauluksettaan. No niin, -- Marton Hillin postiaseman virkailijat voivat hänet meille kuvailla."

"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä jotakin vihiä."

"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä, jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."

"Niinkö?" huudahti hän. "Ja millä tavoin?"

Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.

"Kummallista... kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm, mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei? Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani -- sinne tuodaan meille illallista."

Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan kummastuneen katseeni.

"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, -- siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä -- ei mitään jäljittelyä -- lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä mielelläni -- soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja isot huoneet."

Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja nykyaikaista esinettä -- suloisen, kauniin tytön valokuvaa kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen. "Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö ole laatuunkäypä?"

"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä. "Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"

"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet kyllä saatte -- huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."

Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen, nojausi pöydän yli minua kohti.

"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet kärkkyivät?"

"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään aavistusta!"

"Te olette rehti nuori mies", jatkoi hän. "Minä ilmoitan teille. Timanttia!"

"Timanttiako?" huudahdin. "Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?"

"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta -- se on kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"

III

TOINEN VIERAS

Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta. Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska saivat hänet hymyilemään.

"Mitä... mitä!" huudahdin. "Onko... onko olemassa sellaista?"

"Millaista?" kysyi hän.

"Niin... niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti -- yksi ainoa kivi -- kaksisataatuhatta puntaa?"

Hän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.

"Cullinan-timantti -- jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin -- vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun timanttini on mainitsemani summan arvoinen."

"Kaksisataatuhatta puntaa!" toistin minä yhä kummastuneena. "Hyväinen aika!"

"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä. Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi -- en muista kuinka moneksi -- ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni on ehjä!"

"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin minä. "Saivat... saivatko he sen?"

Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla sisustettu lokero. Se oli tyhjä.

"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin. Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin, -- kortithan aina suosivat minua!"

Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä! Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin ateriaani.

"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari suupalaa. "Perin omituinen mies!"

"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen omituinen?"

"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"

"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät yhä huvittavan.

"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia mukananne?" kysyin.

Hän napautti rintaansa -- sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"

"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti. "Timantti on poissa, mr Vandamarke."

Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.

"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt poissa!"

"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä. "Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka tiesivät sen säilytyspaikan?"

"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli -- on -- ihmisiä, jotka sen tiesivät. Useitakin!"

"Jotka olivat sen nähneet?" jatkoin vielä.

"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa -- ja olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."

"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa pienoislippaassa?" kysyin.

"Jotkut tiesivät -- ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."

"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen. "Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"

Hän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.

"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi puntaa!"

"Niin, te olette omituinen mies!" sanoin minä. "Aivan erikoinen!"

"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa, poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"

"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte timanttinne -- ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"

"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"

"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä en sitä usko!"

"No, mitä he sitten tekisivät?" kysyi hän.

"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai Folkestoneen -- johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle", vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"

"Minä tavoitan heidät sittenkin", selitti hän. "On keinoja."

"Poliisit?" esitin. "Scotland Yardin etsiväosasto?"

"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni -- minä olen vanha viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne, Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa kummallekaan meistä -- ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt korttipelissä oikein loistavasti?"

Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.

"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke", huomautin minä.

"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin. Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa, mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle huomenillalla -- tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"

"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."

"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria -- minä itse, tyttäreni, te, sihteerini -- rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava nainen, Gregg -- ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale. Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."

"Entä... tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä. "Otetaanko ne puheeksi...?"

"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."

"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"

Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä koskaan oli minusta tuntunut.

"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta asiasta!"

"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.

Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla, pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja vei meidät mukaansa, ja -- minä saan heidät käsiini!"

Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti huoleton.

"Minä tavoitan heidät", lisäsi hän sitten. "Nutistan heidät -- noin!"

Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse merkitsivät paljon.

"Käsitän, mr Vandamarke!" sanoin, nyökäten hänelle. "Ilman armoa!"

"Juuri niin!" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. "Ilman armoa!"

Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:

"Birchin Lane 327 A, E.C.2. Lokakuun 8 p:nä 1920.

Herra Mervyn Gregg, Täällä.

Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä, luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.

Kunnioittaen H.C. LEDDENHAM."

Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli. Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.

Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia, kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta -- nimittäin siitä, että Birchin Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen, tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain säälien.

"Ei ole sellaista numeroa, sir", vastasi hän. "Tarkoitatteko numeroa 27?"