Part 2
No, sitä parempi, rouva Höök!
HELLIN HÖÖK (närkästyen).
Niinkö arvelette? Siinä tapauksessa kestänette hymyillen senkin tosiasian, että hän — tuo mies tuossa! — on heikkoudestaan huolimatta...
UUNO CLAUS ( huudahtaen).
Hellin, minä kiellän!
LAILA KENA loittonee kavahtaen.
HELLIN HÖÖK (jatkaen järkkymättömänä).
... on ollut morsiamelleen myöskin... petturi.
UUNO CLAUS (lähestyen; Lailalle). Älä kuuntele häntä, Laila, lähtekäämme...
LAILA KENA (työntäen sulhasensa pois).
Kuuntelen kyllä. Puhukaa.
HELLIN HÖÖK.
Te olette ollut kihloissa yli vuoden, ja tähän päivään saakka on Uuno Claus ollut rakastajani. Ei muuta.
LAILA KENA (katsottuaan Uuno Clausia enemmän ihmeissään kuin kauhistuneena).
Mutta miksi, Uuno, miksi? Jos kerran minua rakastit...
HELLIN HÖÖK (väliin).
Luultavasti säästääkseen morsiamensa kunniankruunun vihkipallille saakka...
LAILA KENA.
Ei, ei! Sano, Uuno, että et todella ollut minuun rakastunut tai että... vasta nyt olet rakkauteen syttynyt, niin ymmärrän sinut enkä moiti sanallakaan.
UUNO CLAUS (kiihkeästi).
Ei, Laila, sinua yksin rakastan ja olen rakastanut... (Lähestyen; Lailan loitotessa.) Koeta ymmärtää minua! En päässyt kahleistani irti niin äkkiä, niin ratkaisevasti kuin olisi pitänyt... Joskus pidin tuota kaikkea luonnollisena — niin tekevät monen monet nuoret miehet — joskus inhosin itseäni. Mutta ylinnä loisti minulle — usko minua — loisti ihana ajatus, että saan kantaa sinut ehjänä ja koskemattomana kotimme kynnyksen yli. Ja tämä, juuri tämä on parhain todistus rakkaudestani sinuun. Uskothan, rakas...?
LAILA KENA (halveksivasti).
Miten typerää. (Purevasti.) Viime vuosisadalla, kuulemma, nuoret herrat rakastelivat katutyttöjä, säilyttääkseen tahrattomina morsiantensa tunturikyyhkyiset sydämet. Ja muutamat heistä! He sovelluttivat vanhenevien setäukkojensa lemmenkaihoiset rouvat samaan luvalliseen ja jalomieliseen tarkoitukseen. Mutta perhetytöt kituivat pakonalaisessa koskemattomuudessaan, kunnes saivat onnen tarjota virkistävää vaihtelua aviolliseen satamaan ajautuneille haaksirikkoisille...
UUNO CLAUS (heikosti).
Mutta Laila, tämä on toista! Olin nuori ja kokematon, kun...
LAILA KENA (painavasti).
Tämä on juuri samaa, Uuno Claus. Miksi et ottanut minua, morsiantasi? Et, koska pidit valheellista puhtautta parempana. Et, et uskaltanut, koska luonteesi on heikko ja sydämesi epärehellinen. (Rouva Höokille.) Kiitän teitä, rouva, että sallitte minun nähdä ajoissa tämän herrasmiehen pikkusynnit, jotka ovat todella meille, nykyajan naisille, liian vanhanaikaisia... (Purevasti.) Teille, hyvä rouva, ne riittänevät. Hyvästi. (Kulkee kohti eteisen ovea.)
UUNO CLAUS (ovella; kädet puoleksi pyytävässä, puoleksi estävässä asennossa).
Salli minun seurata, Laila!
LAILA KENA (jäätävän kylmästi).
Ja rohkenisitko todellakin? (Viittaa Uuno Clausia siirtymään syrjään.)
UUNO CLAUS siirtyy vaistomaisesti totellen etualalle.
LAILA KENA (ovella kääntyen; Uuno Clausille).
Minä vaadin rakastamaltani mieheltä vain rehellisyyttä ja tervettä järkeä. (Puolittain surullisesti puolittain ivallisesti.) Vahinko, että sinun kaikista hyveistäsi puuttuu... vain nämä kaksi. (Katoaa vasemmalle.)
HELLIN HÖÖK ja Uuno Claus seisovat kuin lyötyinä paikoillaan, kunnes ulkoa kuuluu auton lähtöhurina ja autotorven toitotus, jolloin he ikäänkuin havahtuvat ja katsovat hetken toinen toisiinsa.
UUNO CLAUS (masentuneena).
Hän läksi...
HELLIN HÖÖK (lähestyen).
Älä välitä hänestä, rakas... Hänhän oli kylmä ja tunnoton nainen, vailla naisellista sääliä...
UUNO CLAUS (puoleksi itsekseen).
Ei, hän oli oikeassa.
HELLIN HÖÖK.
Ei kyyneltäkään silmissä, ei pienintäkään kaihoa jäähyväissanoissa. (Liikehtii ikäänkuin vapautuakseen koko asiasta.) Ooh, olenpa onnellinen, että kuulun niihin vanhanaikaisiin naisiin...
UUNO CLAUS (yhä varmemmin äänenpainoin).
Hän oli oikeassa. Ja se, juuri se täytyy minun saada hänelle sanoa vielä tänä iltana.
HELLIN HÖÖK.
Ja ruikutella anteeksiantoa, vai...? Ehkäpä saatkin! Luultavasti hän kykeni olemaan noin ylevän ylpeä vain kilpailijattaren läsnäollessa... Ooh, mekin, "viime vuosisadan" naiset, mekin osasimme tuon tempun aikoinamme...
UUNO CLAUS (puoleksi itsekseen).
Niin, tunnen olevani valmis odottamaan, kärsimään ja... rukoilemaankin... Mitä tahansa! Sillä nyt vasta hänen kaiken kauneutensa ymmärrän. Ja kerran... hän on uskova rehellisyyteeni... (Aikoo poistua.)
HELLIN HÖÖK.
No, mikä kiire, nuori herra? Etkö muista, että uhkasit paljastaa uskottomuuteni Gabrielille, jos minä häiritsisin morsiamesi viatonta mielenrauhaa... Nyt olen sen tehnyt. Ja sinä! Ajattele omaa kostoasi...
UUNO CLAUS (kuin itsekseen ihmetellen).
En ole... en todellakaan ole muistanut sinua edes pahantekosi vuoksi. Hyvästi. (Menee eteisen ovelle saakka.)
HELLIN HÖÖK (on vetänyt poveltaan shekkipaperin, nostaa sen Uuno Clausia kohti).
Katso tänne! (Uuno Clausin kääntyessä.) Väärentämäsi shekki...
UUNO CLAUS.
Mitä tarkoitat?
HELLIN HÖÖK.
Luuletko entisen morsiamesi luottavan enää koskaan sinun rehellisyyteesi, jos tämäkin sinun rehellisyytesi näyte tulee päivänvaloon? Et... nähtävästi. Siis: istu tuohon. Me odotamme Gabrielin tuloa.
UUNO CLAUS (retkahtaen tuolille).
Nyt on minulle kaikki samantekevää... (Painaa päänsä pöytää vastaan; hetken vaitiolo.)
HELLIN HÖÖK (on siirtynyt taemmaksi, katsoo rakastavin, säälin ja tuskan ilmein Uuno Clausia, lähestyy, pysähtyy, lähestyy jälleen ja koskettaa hyväillen rakastettunsa hiuksia, hyvänä, sydämellisesti houkuttelevana).
Älä pelkää, rakas... En tahdo sinulle mitään pahaa. Vain itselleni sinut haluan. Ja itseni vapaaksi kaikesta siitä, mikä meitä sitoo. Ajattele, rakas, kun Gabriel saa kuulla meidän rakkautemme, hän ajaa minut luotaan. Ja minä olen vapaa, vapaa! Me olemme kaksi hyljättyä, me kuulumme yhteen. Ja me näytämme noille siveyden saarnaajille, että mekin osaamme rakastaa ilman peittelyä ja valhetta... Kuuletko, rakas?
UUNO CLAUS (nostaen päätään, muita katsomatta Helliniin).
Kuulen kyllä. Mitä tehnetkin, en aio estää. Ja vastaan otan mitä tulleekin... (Kuulostelevat, eteisen ovi avataan ja suljetaan, kuuluu kolahdus kuin kepin pudotessa lattialle ja samalla pari rykäisyä.)
HELLIN HÖÖK (suudellen yhä istuvaa Uuno Clausia hiuksiin).
Nouse, hän tulee... (Asettuvat pöydän lähettyville, oikealle etualalle, odottavina seisomaan.)
IV KOHTAUS.
GABRIEL HÖÖK (salkku kädessä vasemmalta, hajamielisenä, kuin astuisi luokkahuoneeseen, jossa oppilaat seisovat häntä odottaen).
Kas niin, kas niin, istukaa lapset, istukaa... (Kulkee yli näyttämön ja katoaa työhuoneeseensa oikealle.)
HELLIN HÖÖK (nostaa käsivartensa koomillisen toivottomana; nauraen katkerasti, matkien).
Kas niin, kas niin... Lapset, lapset! (On siirtynyt taka-alalle.)
UUNO CLAUS (siirtyen vasemmalta etualalle, naurahtaen ivallisesti).
Älä ole milläsikään... Kohta hän ajaa nämä "lapset" ruoskalla ulos... temppelistään.
HELLIN HÖÖK (ruokailuhuoneen ovelta; hermostuneen leikillisesti). Sano ennemminkin paratiisista! (Yhä ivallisemmin.) Kuin seraafi... miekalla ja tuomiolla.
GABRIEL HÖÖK (oikealta, hyväntahtoisesti).
Kas niin, kas niin, jatkakaamme... Mihinkä me taas jäimmekään?...
UUNO CLAUS (melkein malttinsa menettäen).
Läksyssäkö!?
GABRIEL HÖÖK (hieman hämmästyen).
Niin, tuota... tarkoitan... keskustelussamme... Siis oikeastaan: elämän läksyssä! (Nauraa hykertäen omalle sukkeluudelleen.) Sinäpä sen sanoit...
UUNO CLAUS (tarkoituksellisesti).
Jos muistan oikein... me joimme maljoja uskollisuudelle.
GABRIEL HÖÖK (nostaen ihastuneena käsiään).
Aivan oikein, aivan oikein... Ja luulenpa, että se kannattaa uudet maljat... (Tarttuu viinipulloon ja aikoo ryhtyä kaatamaan laseihin, puoleksi itsekseen höpisten.) Totisesti kannattaakin...
HELLIN HÖÖK (peräovelta, jyrkästi).
Ei kannata!
GABRIEL HÖÖK kääntyy hämmästyneenä ympäri.
HELLIN HÖÖK (tullen keskinäyttämölle; rauhallisen päättävästi).
Ei kannata, Gabriel, usko minua.
GABRIEL HÖÖK (yhä iloisemmin).
Vai ei kannata? Me juomme viiniä niin harvoin, tuskin kerran vuodessa, niin että... (Aikoo taas ryhtyä kaatamaan.)
HELLIN HÖÖK (tiukasti).
Entä jos ne olisivatkin olleet... valheen maljoja?
GABRIEL HÖÖK (nipistää rouvaansa leikillisesti korvasta).
Ai, ai, rakas vaimoni, olet itse taitanut juoda liikaa tätä makiata viinaa... (Ryhtyy jälleen kaatamaani naureskellen tyytyväisenä.) Kuinkas nyt uskollisuuden maljat olisivat olleet... valheen maljoja?
UUNO CLAUS (iskevän jyrkästi).
Siinä tapauksessa tietenkin, että uskollisuutta ei olisi ollut olemassakaan.
GABRIEL HÖÖK katsoo kummastuneena Uuno Clausiin, panee viinipullon syrjään ja istahtaa pöydän oikeanpuoliseen päähän.
HELLIN HÖÖK (istuuduttuaan pöydän luo, kasvot kohti katsomoa).
Niin, mitä tekisit, Gabriel, jos sinun oma vaimosi olisi ollut sinulle uskoton?
GABRIEL HÖÖK (naurahdellen, epätietoisena).
Esitätpäs sinä kummallisen tapauksen... (Ikäänkuin tarttuen kiinni tärkeään keskustelukysymykseen.) Mutta... niin, meidän velvollisuutemmehan on ajatella selviksi — teoriassa — mahdottomimmatkin mahdollisuudet, voidaksemme... (Yhä terävämmin.) Todellakin! Jos ajattelen suuria moraalifilosofeja, esimerkiksi Kantin rigoristista oikeuskäsitystä ja Hegelin spekulatiivista idealismia...
HELLIN HÖÖK (purskahtaen vähäksyvään nauruun).
Entäs Lutherin pitkää katkismusta?
GABRIEL HÖÖK (yhä koomillisen totisena).
Niin, senkään nojalla en voisi tulla muuhun kuin tuomitsevaan, sangen tuomitsevaan tulokseen...
HELLIN HÖÖK (nousee äkkiä, uhmaavasti).
Tuomitse sitten! Sinulla on kyllä syytä, Gabriel parka.
GABRIEL HÖÖK (katsoo vaimoansa ja Uuno Clausia, käy yhä epätietoisemmaksi, joutuu hätään; hiljaisesti).
Ja mitä pitäisi minun sitten tuomita?
HELLIN HÖÖK.
Meidät molemmat.
GABRIEL HÖÖK (voimattomana, vavisten).
Mitä te olette tehneet?
HELLIN HÖÖK (vakavasti).
Jo kauan on hän ollut minun rakastajani. Äsken hylkäsi hänen morsiamensa hänet, salaisuuden paljastuttua. Nyt on sinun tehtäväsi tuomita minut.
UUNO CLAUS (Gabriel Höökille).
Ja myöskin minut. Minkä hyvityksen vaatinetkin, olen sen täyttävä. Mutta sitä ennen... minun on suoritettava täysi tilinteko sille naiselle, jota rakastan. Palaan nopeasti takaisin... tuomiotasi kuulemaan. (Siirtyy vasemmalle ovelle.)
HELLIN HÖÖK (kuin hätkähtäen).
Vieläkö toivot jotain... häneltä?
UUNO CLAUS (ovelta).
En mitään muuta kuin... puhua ja tunnustaa kaikki. (Poistuu.)
GABRIEL HÖÖK (on istunut melkein höperön näköisenä, avuttomana).
Miksi olet sen tehnyt, rakas vaimoni?
HELLIN HÖÖK.
Miksi, miksi, miksi! Minultako sitä kysyt? Hae vastaus ennemminkin moraalioppiesi tomuisista kirjoista.
GABRIEL HÖÖK (nousten, kooten koko voimansa).
Miksi? Vastaa! Minä kysyn.
HELLIN HÖÖK (aluksi ivallisen välinpitämättömästi, olkaansa kohauttaen).
Nuket ja kuolleet kuvat eivät kykene vastaamaan, vaikka muumiot huutaisivat. Aja minut pois, ota avioero, ja asiamme on selvä ilman moraalisia saivarteluja, joita vihaan, vihaan, vihaan...
GABRIEL HÖÖK (lähestyen, hellästi).
Rakas Hellin, olenko jollain tavalla, tietämättäni... rikkonut sinua vastaan?
HELLIN HÖÖK (katkeran ivallisena).
Rikkonut? Mikä kysymys! Kuinka hyveen esikuva, niin, todellakin kuva... voisi rikkoa elävää olentoa vastaan?
GABRIEL HÖÖK (hyväntahtoisen selittävästi).
Nyt, rakas Hellin, puhut kummallisen ristiriitaisesti. Ensin vertaat itseäsi nukkeen ja kuolleeseen kuvaan ja nyt... tuomitset minut elottomaksi kuvaksi. Ymmärräthän?
HELLIN HÖÖK.
En, en! Minä iloitsen vain... Siitä nimittäin, että osaan olla vielä ristiriitainen! Sehän on elämää! Sinun järkevyytesi mittakeppi ei ole siis vielä kyennyt minua mestaroimaan opinkaavaksi eikä erehtymättömäksi päätelmäksi, joka tappaa, tappaa, tappaa...
GABRIEL HÖÖK (liikehtien epävarman näköisenä, suuresti hämmästyneenä, liikuttavasti).
Minä, minäkö olisin jollain tavalla... tuhonnut elämää sinussa, jota olen rakastanut yli kaiken, minä joka kartan tallaamasta pienintäkin hyönteistä ja kukkaa kävelypolullani? Muistathan... joka kerta... sadekuuron tullen kannan kaikki kukkamme parvekkeelle elävöittääkseni ne taivaan kosteudella. Kun tuon ne takaisin, asetan niiden kukat aurinkoa kohti ja iloitsen niiden puolesta päivän alkaessa paistaa. (Lähestyen, koskettaen vaimoaan hyväilevästä) Olisinko yhden kukistani, kaikista kauneimman, unohtanut varjoon, estänyt sen auringosta ja... surmannut?...
HELLIN HÖÖK kääntyy tuskallisen liikutettuna poispäin, siirtyy vasemmalle.
GABRIEL HÖÖK (painuen pöydän luo tuolille; masentuneena).
Jos sellaista on tapahtunut, silloinhan... (itseään kauhistuen) syy on minussa eikä...
HELLIN HÖÖK (tyynesti, surumielisesti).
Sinä suljit minut... jonkinlaisena prinsessana lasiseen arkkuun, jota sinä nimittelit ihanaksi puhtaudeksi, yleväksi kauneudeksi, ikuiseksi uskollisuudeksi, onnelliseksi elämäksi ja jos joksikin. Mutta minusta... se oli sittenkin ruumisarkku, josta minun täytyi, täytyi ponnistautua maanpinnalle ennen hautajaismenoja. Siinä on minun elämäni totuus, Gabriel.
GABRIEL HÖÖK (ikäänkuin valaistuen, intomielisesti).
Silloinhan... olen tallannut elämänpolkuni parhaan kukan, tietämättäni... Ja nyt, kun sen kuulen, on minun palattava taaksepäin... tihutyötäni korjaamaan... (Nousee, lähestyy vaimoansa.)
HELLIN HÖÖK (pysähdyttäen miehensä kädenliikkeellä; jyrkästi).
Odota. Siinä oli totuus, mutta ei vielä... alastomimmillaan. Lisäksi olen tehnyt myöskin... pyhäinhäväistyksen! (Ylpeänä.) Turhamaisuudesta, koreileviin pukuihin, sormuksiin, rannerenkaisiin, monenlaiseen itseni kaunistamiseen olen tarvinnut rahaa. Ja tiedätkö, mistä olen sitä ottanut? (Ärsyttävän uhmaavasti.) Kaarina-vainajamme muistorahastosta! Ymmärrät kai, että sinun _on_ ajettava minut talostasi... Et toki voi sietää hänen muistonsa tahraajaa silmiesi edessä?
GABRIEL HÖÖK.
Ei, ei, rakas! Sehän oli sittenkin vain rakkautemme maallinen merkki! Ja sekin... minun syytäni sekin! Minä kehno... En kykene, en ymmärrä... päähänpinttyneitten ennakkoluulojen kahleissa... en osaa tarjota vaimolleni rahaa edes välttämättömiin tarpeisiin... (Lähestyen.) Ei, ei, Hellin, sinua en päästä eroamaan! Meidän täytyy jatkaa... ihmisinä ja kehittää ja kasvattaa toisiamme...
HELLIN HÖÖK (liikehtien, melkein kauhistuneena).
Joko taas, joko taas? Kehittää ja kasvattaa? Kasvattaa ja kehittää? Joko taas alkaa tuo moraaliopetus, aamusta iltaan ja illasta aamuyöhön, käsky käskyn jälkeen, selitys selityksen jälkeen...
GABRIEL HÖÖK.
Rauhoitu, rakas Hellin. Tarkoitin vain sitä, että... erehdyksemme huomattuamme... minun on kuritettava itseäni ja saatava sinulle selväksi, että ylhäisen puhtauden valossa uskottomuus omalle miehelle, sehän on... (Ovikello soi reippaasti ja varmasti.)
HELLIN HÖÖK (puoliksi itsekseen, ihastuneesti).
Se on hän... (Rientää välittömästi eteistä kohti, ovelta.) Niin, entäpä jos haluamalla haluaisin eroa sinusta ja... Niin, mitäs sitten? (Katsoo eteiseen.)
GABRIEL HÖÖK siirtyy oikealle ja istuu masentuneena puhelinpöydän viereen tuolille.
HELLIN HÖÖK (eteisestä, näkymättömistä, iloisesti).
Tulithan kuitenkin! Pelkäsin jo, että et palaisikaan... (Palaa näyttämölle, jää odottamaan ihastuneena Uuno Clausin astumista sisään.)
V KOHTAUS.
Uuno Claus astuu vasemmalta kuin uutena miehenä, käynniltään varmana, kasvot onnesta loistaen.
UUNO CLAUS (tullen suoraan etunäyttämölle, molemmille).
Tietäkää... kerroin kaikki! Myöskin sen, että minua uhkasi viranmenetys ja häpeä. Ja hän, tuo jalo nainen, hän syleili minua säälillä ja uudella rakkaudella, jonka kaltaista emme olleet kumpikaan kokeneet. Niin, hän ottaa minut vastaan vaikka... vankilasta. (Erikoisesti Hellin Höökille, painavasti.) Minua ei voida siis enää millään uhata.
HELLIN HÖÖK (jäykästi, miltei turtana iskusta).
Eikö millään?
UUNO CLAUS (onnellisesti).
Ei millään! Kihlaus julkaistaan huomenna. Ja häät! Ne tulevat itsestään...
HELLIN HÖÖK (parahtaa särkyneeseen nauruun).
Häät? Häät? Hä... hä... hä... Ha-haha-haa... (Kiertäen näyttämöä, jatkaen nauruaan, joka muuttuu välillä ilakoivaksi ja heleäksikin; katoaa ruokailuhuoneeseen.)
GABRIEL HÖÖK (katsoo ihmetellen Uuno Clausiin, nousee seisoalleen, siirtyy taka-alalle, palaa hädissään takaisin).
Miksi hän nauroi?
UUNO CLAUS (aavistaen naurun teeskentelyksi).
Niin, miksi?
GABRIEL HÖÖK (hätäisenä).
Onko se sairautta? (Kauhistuen.) Kukaties...
UUNO CLAUS (puoliksi itsekseen).
En, sitä en luule. (Yhä varmistuen.) Sairautta se ei ole.
GABRIEL HÖÖK.
Mitä sitten, mitä sitten? Tämähän on...
HELLIN HÖÖK (palaa takaisin kädessä viinilasi, yhä nauraen, muita nyt luonnollisesti ja raikkaasti).
No, mutta Gabriel! Etkö sinä nyt ymmärrä? Tämähän oli vain kihlajaisnäytelmää... Etkä sinä, ukko parka, osaa edes onnitella? (Uuno Clausille, herttaisesti.) Maljasi...(Juo sen pohjaan, purskahtaa jälleen raikkaaseen nauruun, Uuno Clausille.) Ja sinäkin siinä! Eikö tämä jo riitä? Etkö näe, että Gabriel on menehtymäisillään? (Kaataa viiniä pöydällä oleviin laseihin.) Niin, niin, hän on jo saanut tarpeellisen opetuksen, enkä minä salli enää rakasta ukkoani tämän enempää piinata... (Ottaa yhden laseista ja vie sen miehelleen, ottaa tätä hartioista; katsahtaen samalla pari kertaa vaativasti Uuno Clausiin.) Etkö sinä jo käsitä? Meillä oli täällä ikävä, ja me päätimme tehdä näytelmän. Olin moittinut monesti Uunolle sinua kitupiikkisyydestä ja kaikenlaisesta moralisoimisesta, ja me päätimme panna sinut koetukselle. (Yltyen taas nauramaan.) Otimme esille ranskalaisen huvinäytelmäreseptin, tiedäthän: rouva, aviomies ja rakastaja, ja keksimme tuon jutun uskottomuudesta... Myönnä, se oli nerokasta... Uskottomuudesta! (Nauraa pakahtuakseen, hyväillen miestään.) Jos minä vain olisin tietänyt, että se koski sinuun noin... ihan sydämeen saakka, voi, voi... ja että sinä olet niin vähällä petettävissä...
GABRIEL HÖÖK (iloisesti pöllämystyneenä).
Oliko se siis todellakin... silkkaa näyttelemistä?
HELLIN HÖÖK (siirtyen pöydän luo, huolettomasti).
Ettäs vielä kysytkin! (Ottaa pöydältä pikarin viedäkseen tämän Uuno Clausille; pysähtyen, vakuuttavasti.) Siinä ei ollut mitään muuta totta kuin Uunon kihlaus ja tuo pieni vajaus säästökassassa...
GABRIEL HÖÖK (on noussut ylenpalttisessa ilossa).
Osasittepa olla oikeita... komeljanttareita!
HELLIN HÖÖK.
Niin, niin, rakas hölmö... (Ojentaen Uuno Clausille pikarin; kohottaen omansa.) Ja nyt me juomme oivallisen näyttelemisemme kunniaksi! (Katsoo vaativasti Uuno Clausiin.) Juommeko vai emmekö?
UUNO CLAUS (hetken katsottuaan; reippaasti, kohteliaasti).
Tietenkin juomme.
HELLIN HÖÖK asettuu miesten keskelle, kilistää molempien kanssa; juovat.
GABRIEL HÖÖK (molemmille; hykertäen hyvillään).
Sanokaa mitä sanotte, mutta... sellainen näyttelemistaito olisi pettänyt pienemmänkin hölmön kuin tällaisen näivettyneen... moralistiparan...
Väliverho.