Part 3

Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa. Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä. Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta, missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita. Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan "perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa, vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.

Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin, että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.

Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä huusi vielä hänen jälkeensä:

— Pidä nyt puoliasi, Aalto!

Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari, joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli, huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti jokaiselle:

— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!

— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului kummaksumisia jokaisen huulilta.

Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa, pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää korkealle kohotettuna.

Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu. Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli tapahtunut vallan ihmeitä.

Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:

— Eläköön Aalto, eläköön!

Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan heilutellen. Se oli Aallon päivä se!

Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan. Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti, alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään. Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.

— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee. Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.

9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.

Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa kuntoon ja alotti heinänteon.

Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta. Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla alustoilla, hän väliin huudahteli:

— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan, sitten se vasta riemu syntyy.

Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän miellyttävän kiihoittava tuoksu.

Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille outoa ja pani monen aivastamaan.

Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.

Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin hevosharava ei ollut ulottunut.

Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet, aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.

— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.

Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.

Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen pojat saivat tyytyä.

Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan yhä paremmin ja paremmin.

Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä — ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.

Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin, joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta, vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen selässä.

Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi tuntia.

— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.

Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.

Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.

Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi. Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen — ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan, miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan erinomaisia mestareita.

Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin, miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva, oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.

Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin puoliin.

Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s. luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.

— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.

10. Herran päivä paistaa.

Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen "päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.

Nuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!

Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on se ihminen, joka tämän saa tuta!

Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun rauhani minä annan teille"...!

— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.

Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde pyrki häikäisemään.

— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen vuorostaan.

— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!

— Kyllä, kyllä!

Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana, iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan. Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään ...

Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa työkunnossa.

— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.

Ja riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.

Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.

— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.

— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.

Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet. Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta, joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki — ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei tunne itseään muukalaiseksi.

— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin, niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole! oli setä usein huudahdellut.

Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet "kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä toisiaan.

— Hohoi, pojat, missä "kissanhäntä", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.

Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata miettiä, kuten setä oli käskenyt.

Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi, vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa, hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.

Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet "kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu. Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.

Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka tavalla avustettava.

Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut. Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin "ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä — muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.

— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin, rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!

11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.

Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä, yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui...

Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä — ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän taidon.

Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen, lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.

— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas, Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin syntymään avara tila.

— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa puiselle permannolle.