Part 8

Tällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan, tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään; hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi. Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä, jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia, josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä, jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin. Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää, vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.

Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan, missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin, kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.

Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi. Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi, näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas, joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.

Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit, jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies, jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä, mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä, Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen, mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran pyhän ehtoollisen.

Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.

Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut, joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt julkisesti hänelle itselleen.

Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi tämä:

— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan, rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?

Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:

— Kas tässä, nämät ovat teidän!

Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien toimeentuloksi ja hauskuudeksi.

— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen, valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle, joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.

Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla katkasi.

Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen, silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.

Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa. Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa, palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.